Antti Männynväli: PANDAMONIUM

"Panda on musta, valkoinen ja aasialainen. Sen ainoa tarkoitus koko ekosysteemissä on näyttää söpöltä. Lutuisuutensa vuoksi se on joutunut jopa diplomatian välikappaleeksi. Nyt pandaa ja sen kätyreitä on ruvennut vituttamaan"

Pain of Salvation

Kävin muuten itsenäisyyspäivänä kattomassa yhtä melkosen erityislaatusta ruotsalaista bändiä.

Tykkäisin PoS:in monivivahteisesta ja intensiivisestä progesta varmaan muutenkin, mutta hitto kun se värisyttävän karismaattinen (vrt. kuuma) Daniel Gildenlöw osaa vielä tehdä niin loistavia lyriikoitakin. Etenki BE-levy kertoo aika verrattoman oivallisen tarinan ihmisen olemassaolosta ja suhteesta ympäristöönsä ja jumaluuteen.

Tämän kyseisen levyn viimenen laulu ei höpise enää muuta kuin sen olennaisimman, mutta sen niin hyvin. Niin hyvin. Tässä live-versiossa tosin hitusen eri tavalla, mutta silti.

Martius / Nauticus II :

[Martius]

I'm at the line - I see it all

I am Nauticus now

And so much more

I am all you know

I'm at the line - just at the line

An eternity at the blink of an eye

In this place called time

I'm everything

Everywhere

I am all

Omni

"BE"

[Nauticus II]

I feel every mountain

I hear every tree

I know every ocean

I taste every sea (...)

I see every spring arrive

I see every summer thrive

I see every autumn keep

I see every winter sleep (...)

For I am every forest

I am every tree

I am everything

I am you and me

I am every ocean

I am every sea

I am all the breathing "BE"

Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi

Werner Holmberg: Maatie Hämeessä

Sitten suo raivattiin kuokalla pelloksi ja uhanalaistuvat suolajit kuivuivat karikkeeksi. Jussin mieleen ei juolahtanutkaan siinä olevan mitään kyseenalaista.

Monesti kuulee puhuttavan, että se oli Venäjän keisari Aleksanteri I, joka aloitti ympäristönsuojelun Suomessa vuonna 1803 kieltäessään hakkuut ja kaskeamisen Punkaharjulla. Nykynäkökulmastamme niin varmaan onkin, vaikka varsinaisesti ympäristön- ja luonnonsuojelusta alettiin puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Myös tuohon pisteeseen me tavalliset suomalaiset pääsimme kuitenkin veli Venäjän avustuksella.

Ruotsin vallan alta päästyämme Suomen saama autonomisen suurruhtinaskunnan status poiki pikkuhiljaa yhä laajentuvan itsehallinnon ja lopulta itsenäistymisen. Tuohon prosessiin linkittyi voimakkaasti kansallisen itsetuntomme ja henkemme kohoaminen, isänmaallistuminen. Rakkaus ja arvostus isänmaata kohtaan saattoi meidät tiedostamaan aluksi maamme rikkumattoman kauniisiin kasvoihin viiltämämme haavat ja ymmärryksen karttuessa myös syvällisemmin ympäristövaikutuksemme.

Mistä tuo isänmaallisuus ja luonnon arvostus rakentui? Varmasti monesta: sieltä täältä, pikkuhiljaa. Ei ole silti epäilyksen hiventäkään, etteikö ainakin muutamalla herralla olisi ollut tanakasti lusikkansa tuossa hernesopassa.

Puhutaanpa vähän Eerosta. Kyllä te sen tiiätte, se liukas luikku ja hännän huippu.

"Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaiksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta."

- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Akseli Gallen-Kallela: Palokärki

Akseli Gallen-Kallela: Karhunputki

Kautta isiemme luiden mä tykkään tuosta kielenkäytöstä. Eero on aikojen saatossa ehtinyt inspiroida aikamoisia joukkoja erinäisiä aktivisteja ja toimijoita.

Jokusen vuoden Seitsemää veljestä myöhemmin, 1875, ilmestyi toinen isänmaallistumiseemme ja sen myötä ympäristötietoisuuden lisääntymiseen vaikuttanut teos. Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin kouluissa oppikirjana nykyvalossa hämmentävät 70 vuotta. Ei mikään ihmekään siis, että se muokkasi voimakkaasti luontosuhdettamme ja kansallisidentiteettiämme.

Maamme kirjassa on monipuolisesti jämptejä opastuksia, tietoja, niksejä ja aivan sydäntäsärkevän koskettavia luontosuhteen kuvauksia.

"Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa. 

Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä.
Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä. 

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään.  

Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa."

- Zacharias Topelius: Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus 

Maamme kirjassa on myös jo kohtuu tiukkojakin ympäristöpoliittisia kannanottoja. Metsiä käsittelevässä luvussa on varsin relevantteja näkökulmia jopa nykyiselle metsäteollisuudelle. Alkeellista kasviekologiaa puolestaan käsittelee luku puutarhoista ja ryytimaista. Hitusen laajemmin ekosysteemin toiminnasta Ystäviä ja vihollisia -tarinassa. Sienten napostelu -vinkkejä luvussa syötävistä sienistä. Bonuksena lappalaisen porosta ja meidän maastamme ja maailmasta.

Loistavia juttuja. Kiitos, esi-isät ja -äidit, et me ollaan nyt tässä.

Akseli Gallen-Kallela: Keitele

Parista logoevoluutiosta

Onkohan näistä tulkittavissa jotain hassua luontosuhteemme kehitykseen liittyvää vai ihan muutenko vaan pelkistys on nykyään siistimmän näköstä?

Luontosuhdeterapiaa

Eräs viisas mies istutti kerran mieleeni ajatuksen, että luontosuhdetta kannattaa vaalia ja hoitaa ihan yhtä antaumuksella kuin parisuhdettakin. Siksikin lähdin tuossa viikoksi mökille harjottamaan lempeyttä luonnon kanssa ja eliminoin leiskumistamme häiritsevät pakoreitit kuten netin, puhelimen ja aikasemman poispääsymahollisuuden.

Taisin tosin joskus jo ennen tuosta opettajasta vaikuttumista todeta ääneen otaksumani, etten tuu koskaan rakastamaan ketään (tai mitään) luonnon osaa enempää kuin sitä kokonaisena. Ken tietää tapahtuuko se kuitenkin joskus. Jokatapauksessa: tärkeältä tuntuu. Elinvoimaiset suhteet tuottaa niin tolkuttoman määrän kaikkea feedbacklooppaavaa energiaa ja ihanuutta.

Luonto on sitäpaitsi just kiva kaveri oikeesti - medioista siit saa usein turhan rappiollisen ja vaarallisen vaikutelman. Samaan aikaan tuhon näyttämö ja vuolas elämyslähde, aah kuin ristiriidat kiehtoo mua.

Tätä kirjottaessani mussa syntyy taas itseironista naurua. Niin perinteistä: tollo kaupunkilainen lähtee ihan tohkeissaan "luontoretkelle" metsään täältä "ei-luonnosta". Luonto on taas yksi niistä sanoista, joita on vaikea käsittää. Kun kyllähän mä koen tän netissä aukeevan sukelluspaikankin myös paljolti luonnoksi. Silti tuo alla olevassa kuvassa näkyvä tummavetinen lampi tuntuu olevan jotenkin enemmän. Yksiselitteisemmin.

Oliskohan se sit niin et kaikki täällä avaruudessa koettavissa oleva on ihan yhtä paljon luontoa, mutta inhimillisen ulottuvuuden vaikuttavuuden aste vaihtelee liukuvasti? Ehkäpä tosta pyörittelystä joskus myöhemmin lisää. Nyt kun oikeestaan tahdoin vain jakaa inspiraatioksi tallenteita osista siitä, mitä me intensiivisessä vuorovaikutussuhteessamme luonnon kanssa oikein saavutettiin.

Pakko muuten viel tarkentaa, kun oon yleensä aina niin tarkka lisäämään sen "muun" tohon luonto-sanan eteen. Nyt jätin tarkotuksella tekemättä niin, koska myös mun oma ekologinen ulottuvuuteni oli tossa vuorovaikutuksessa tiiviisti mukana. Eli ei muu luonto vaan tää luonto. Inhimillisyys tuntui vähän etääntyvän. Toisinaan se tosin muistutti itsestään saamalla mun päähän hassuja vastaamattomia kysymyksiä, kuten "milloin me ihmiset oikeen alettiin miettimään, et kuulutaanko me tänne?" (Tommosten kysymysten ilmaantuminen saa muhun oloa, et voisin laittaa sitä aikaa luontosuhteeni hoivaamiseen vielä paljonpaljon enemmänkin.)

Ei vitsi kysyinpä vielä googlelta huvikseni ja kyllä vaan, joku iloinen epeli on tehny luontosuhdeterapiastakin kaupallista. Ei silti voi kuin tykätä. Onhan se ihan hyvä rohkaistua tukeutumaan ulkopuoliseen (vai sisäpuoliseen?) apuun, jos vaikka se luonto pirulainen on erehtyny olemaan uskoton.

Lammen pohjan lähteistä tihkui käsittämättömän muinaista vettä

Ukkonen nousi

Apina leikkii...

...ja ottaa osumaa vahvemmaltaan

Sateen jälkeen nousi höyryä

Kyy

"Viattomuus ja puhtuus"

Melkosen ärhäkkä hämppy

Mustikoita! 

Enempi mustikoita!

Aurinkoa ja sataa

Varpaat ytimekkäimmillään

Rauha ja jylhyys

Vibramin viisivarpaisilla kengillä oli hyvä vähän vähemmänkin kovanaamasen otuksen tallustaa

Kanttarellit oleskeli keskellä tietä

Lammen melkein ainoa lumpeen kukka oli laiturin alla

Ilta, jona en ihan malttanu lämmittelemään