Minä en ole syyllinen

Tunnustan. Mä olen aika analyyttinen ja järkeistävä ihminen. Vuosien matematiikan opiskelu on tuskin edesauttanut aivojani rakentumaan vähemmän logiikanhinkuisiksi. Mulle on luontaista ajatella, että kaiken toiminnan voi tai ainakin pitäisi voida perustella. Kun kohtaan tilanteita, joissa en saa puoliautomaattiselle miksi-kysymykselleni vastauksia, alan pohtia niitä itse. Joskus en keksi muita selityksiä kuin ajattelemattomuuden tai välinpitämättömyyden. Mä olen aika ankara. Alan helposti kuulostamaan siltä, että jos ei perustele ja vielä nimenomaan järkevästi ja logiikaltaan eheästi, tekee "väärin".

Muun muassa paluu luontoon -ajattelu on mun mielestä ajattelematonta ja välinpitämätöntä. Myöskin se, jos ei ota kantaakseen vastuuta ihmiskunnan kestämättömästä elämäntavasta, vaan kokee ratkaisun avainten olevan aina muilla. Joskus heikkoina hetkinäni saatan pitää jälkimmäistä jopa osoituksena perustavanlaatuisesta idioottimaisuudesta, hulluudesta tai kyynisestä rikollisuudesta, mutta siitä mä en yleensä puhu muille.

Sitten toisinaan mä tulen kuulleeksi allaolevan laulun ja koen voimakkaana sen välittämän fiiliksen (oon myös varsin empaattinen). Muistan. Muistamisella tarkoitan tässä nyt, että ajattelen järkeistetysti ihmisten tosiaan usein kaipaavan viattomuutta ja tunnetta hyvyydestä – siitä ettei ole syypää pahojen asioiden tapahtumiseen. Onhan se aivan tolkullisen kauhistuttava taakka olla vastuussa tästä ahneudesta ja kattavasta jalkojemme alla olevan maton nakertamisesta.

Tämän laulun tuomaa puhtaudentunnetta on välillä autuasta tuntea. Se muistuttaa mua myös lapsuudesta, koska ekaluokkalaisena naperona kuulin sitä usein radiosta. Muistinko sanoa, että lapsuuden haikailukin on musta ajattelematonta, koska lapset ne vasta ajattelemattomia onkin. Klikkasin laulun uudestaan soimaan. Tätä tunnetta on autuasta välillä tuntea.

Siispä nyt sitä sepustusta "miksi"

miks oikeestaan sit suhde ihmisen ja muun luonnon välillä tuntuu musta olennaiselta ja tärkeeltä. Loputtoman kiinnostavalta. Miksi ympäristöongelmat huolettaa mua. Tarkottaako tää sitä etten luota luonnon kykyyn itseorganisoitua mulle käsittämättömilläkin tavoilla.


Nyt tuntuu aikalailla semmoselta, et kääk, mitä oon nyt taas oikeen haukkaamassa kerralla. Parasta just näin. Tähän liittyy niin paljon niin monenmoisia asioita. Annan siis tulla just ne mitä nyt sormieni kautta tekstiksi pulppuaa.


Tai vähät sittenki turhista mutkista. Pohjimmillaan vahvasti niin, et kaikki käy. Mulle käy hyvin et evoluution eläinkoe nimeltä ihminen loppuu. En vastusta. Must on ihan okei, jos vetästään matto meijän omien jalkojen alta. Must on okei myös, jos ihmiskunnan mukana täältä häipyy liuta muitakin elämänmuotoja.


Tän vahvan vastustamattomuuden lisäksi on selvää, et kannustan ihmisen ja muiden muotojen eloa. Kannustan kädet ojossa huutaen, naurettavan iso fanitushattu päässäni, vuvuzela hampaiden välissä. Äänestän monimuotosuuden ja jatkuvuuden puolesta.


Mut miks, miks näin. Hahhah. Enköhän voi muutakaan. Tuntuu liian oikeelta ja innostavalta tehdäkseni muunlaisesti. Oon olemassaoloo ja rakastan. Tää kulkee mun läpi.


Niin joo ja tuntuu myös inhimillisen, analyyttisen, matemaattisesti lahjakkaan (:D) mieleni mukaan loogisesti järkevältä näin.

Alku

Onko maailma rakeinen? Ei (pelkästään), mut me nähään lähinnä ne pikselit, ne palikat, joihin katsotaan. Ne palikat, joihin halutaan katsoa ja etenkin ne palikat, joihin ollaan totuttu katsomaan.

Miksikö aloin kirjottamaan tätä? Aloin, koska haluun oppia kokonaisvaltasuudesta ja eheydestä. Haluun oppia systeemeistä ja kaaoksesta. Irtikytkennöistä ja uudelleenkytkennöistä. Vähän kaikenlaisesta semmosesta. Voi vaikuttaa, että "vähän siitä sun tästä". Sekavaa hölynpölyä.

Niin, haluun oppia sekavasta hölynpölystä. Haluun oppia ymmärtään sekavaa hölynpölyä. Yhdisteleen pölyhiukkasia eri tavoin ja näkeen niistä syntyviä muotoja.

Koska silt tää tuntuu, hölynpölyltä. Me eletään maailmassa, jossa on tolkuttomasti inspiraatiota, älykkyyttä ja karismaa. Viisautta. Valtavasti eri alojen ja alattomiakin ihmisiä, jotka vie kaikkee huimaa vauhtia eteenpäin. Kaikenlaisiin suuntiin, usein eri suuntiin. Tai samaan suuntaan eri keinoin. Me eletään informaatiovallankumouksen ja niinno sitä myötä vähän kaikenlaisten vallankumousten maailmassa.

Liikutun tästä kaikesta usein niin, et alan itkee ja vatsanpohjasta kuplii vastustamatonta hymyä.

Sit välillä töksähtää. Meillä on kaikki tämän huikeen maailman nerot ja keinot. Ja sit meil on ympäristökriisi, talouskriisi, ravintokriisi ja niin edelleen. Meillä on kehittynyttä lääketiedettä, joka ei ota hoitoyrityksissään välttämättä huomioon ravitsemuksen perusteita. Meillä on ravitsemustietosuudesta ja sen levittämisestä kiinnostuneita, jotka silti pyrkii eristäytymään suuresta osasta nykystä yhteiskuntaa. Esimerkkejä on paljon. Yhteys vois olla sulavampi.

Uskon et yks merkittävä kompastuskivi siihen, miks ei olla vielä edelleenkään onnistuttu minimoimaan kärsimystä ja maksimoimaan nautintoa tässä maailmassa, on liiallinen erikoistuminen. Uppoominen niin syvälle omaan näkökulmaan, et kaikki muu hukkuu, häivyttyy, muuttuu taustan pikselimössöksi.

Mä haluun luoda yhteyksiä asioiden välille. Tai en yhteyksiä, koska ne on jo, mut haluun luoda huomionkiinnitystä yhteyksiin asioiden väleissä. Haluun häivyttää tiukkoja rajoja, korostaa jatkumoita.

Erityisesti mua kiinnostaa yhteys ihmisen ja ympäristön välillä. Siihen tää kaikki tuntuu aina palaavan, siinä kuroutuu yhteen kokonaisvaltasimmat polut. Mutta siihen suhteeseen tuun palaamaan vielä monen monituista kertaa.

Leikin mieluusti yliopiston kanssa, leikin mieluusti kenen kans vaan, joka tuntuu hyvältä ja antaa mulle semmosta tai työkaluja semmoseen, jota tahdon. Tehokkaimmin, nautinnollisimmin. Niin, yliopistokin pystyy siihen.



Huh, ajatukset tuntuu nyt tosi mutkaisilta, kiemuraisilta ja keskeneräsiltä. Just siks on hyvä niitä tähän polulle ripotella tarkasteltaviksi ja tallattaviksikin. Just siks matkustan ja opin ja eheydyn ja matkustan ja opin ja yhteytän. Jakaminen ja opettaminen on tehokkainta oppimista.