Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi

Werner Holmberg: Maatie Hämeessä

Sitten suo raivattiin kuokalla pelloksi ja uhanalaistuvat suolajit kuivuivat karikkeeksi. Jussin mieleen ei juolahtanutkaan siinä olevan mitään kyseenalaista.

Monesti kuulee puhuttavan, että se oli Venäjän keisari Aleksanteri I, joka aloitti ympäristönsuojelun Suomessa vuonna 1803 kieltäessään hakkuut ja kaskeamisen Punkaharjulla. Nykynäkökulmastamme niin varmaan onkin, vaikka varsinaisesti ympäristön- ja luonnonsuojelusta alettiin puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Myös tuohon pisteeseen me tavalliset suomalaiset pääsimme kuitenkin veli Venäjän avustuksella.

Ruotsin vallan alta päästyämme Suomen saama autonomisen suurruhtinaskunnan status poiki pikkuhiljaa yhä laajentuvan itsehallinnon ja lopulta itsenäistymisen. Tuohon prosessiin linkittyi voimakkaasti kansallisen itsetuntomme ja henkemme kohoaminen, isänmaallistuminen. Rakkaus ja arvostus isänmaata kohtaan saattoi meidät tiedostamaan aluksi maamme rikkumattoman kauniisiin kasvoihin viiltämämme haavat ja ymmärryksen karttuessa myös syvällisemmin ympäristövaikutuksemme.

Mistä tuo isänmaallisuus ja luonnon arvostus rakentui? Varmasti monesta: sieltä täältä, pikkuhiljaa. Ei ole silti epäilyksen hiventäkään, etteikö ainakin muutamalla herralla olisi ollut tanakasti lusikkansa tuossa hernesopassa.

Puhutaanpa vähän Eerosta. Kyllä te sen tiiätte, se liukas luikku ja hännän huippu.

"Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaiksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta."

- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Akseli Gallen-Kallela: Palokärki

Akseli Gallen-Kallela: Karhunputki

Kautta isiemme luiden mä tykkään tuosta kielenkäytöstä. Eero on aikojen saatossa ehtinyt inspiroida aikamoisia joukkoja erinäisiä aktivisteja ja toimijoita.

Jokusen vuoden Seitsemää veljestä myöhemmin, 1875, ilmestyi toinen isänmaallistumiseemme ja sen myötä ympäristötietoisuuden lisääntymiseen vaikuttanut teos. Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin kouluissa oppikirjana nykyvalossa hämmentävät 70 vuotta. Ei mikään ihmekään siis, että se muokkasi voimakkaasti luontosuhdettamme ja kansallisidentiteettiämme.

Maamme kirjassa on monipuolisesti jämptejä opastuksia, tietoja, niksejä ja aivan sydäntäsärkevän koskettavia luontosuhteen kuvauksia.

"Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa. 

Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä.
Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä. 

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään.  

Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa."

- Zacharias Topelius: Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus 

Maamme kirjassa on myös jo kohtuu tiukkojakin ympäristöpoliittisia kannanottoja. Metsiä käsittelevässä luvussa on varsin relevantteja näkökulmia jopa nykyiselle metsäteollisuudelle. Alkeellista kasviekologiaa puolestaan käsittelee luku puutarhoista ja ryytimaista. Hitusen laajemmin ekosysteemin toiminnasta Ystäviä ja vihollisia -tarinassa. Sienten napostelu -vinkkejä luvussa syötävistä sienistä. Bonuksena lappalaisen porosta ja meidän maastamme ja maailmasta.

Loistavia juttuja. Kiitos, esi-isät ja -äidit, et me ollaan nyt tässä.

Akseli Gallen-Kallela: Keitele

George Carlin tykkää ilkkua näsäviisaasti mm. ympäristönsuojelijoita

Tämä on viihdyttävä pätkä. Joitain teräviä ja olennaisia pointteja ja vähän ärsyttävyyttä. Sitä ärsyttävyyttäkin oli mukavaa katsoa, koska se alleviivasi hienosti tässä vajaan parinkymmenen vuoden aikana tapahtunutta kehitystä ympäristönsuojelumeiningeissä.

Vuonna -92 on tainnut olla aika paljon naiivimpaa ajattelua, kun alkaahan se nyt kai nykyään jo olemaan laajalti itsestäänselvää, että ympäristönsuojelu on lähestulkoon kaikissa muodoissaan melkosen itsekästä puuhaa. Joko me pedataan omaa selviytymistämme tai halutaan hyvää mieltä turvaamalla niiden kivojen lajien, ekosysteemien, geenien sun muiden olemassaoloa. Tehdään valintoja toisten selviämisen puolesta ja toisia vastaan.

Tää saattaa kuulostaa kyyniseltä tai muuten nihkeeltä, mutta mun mielestä tässä ei oo mitään semmosta. Itsekkyyshän on yks elämän perustavista ominaisuuksista. Jokaikinen otukka tekee sitä ja hyvä niin, koska muuten me kuoltas kaikki ja ainakin musta se olis kovin mälsää.

Eikä se itsekkyys ole todellakaan ristiriidassa aidon välittämisen kanssa, senki tyhmeliini juntti-George.

Majesteettinen muovipussi

Parista logoevoluutiosta

Onkohan näistä tulkittavissa jotain hassua luontosuhteemme kehitykseen liittyvää vai ihan muutenko vaan pelkistys on nykyään siistimmän näköstä?

Pseudoekojeesukset on mun kavereita.

"Practise what you preach" on ihan kiva ajatus. Silti melkein ei tekis mieli levittää tämmöstä videota. Jollain kummalla tavalla kuitenki sain melkosesti inspiraatiota irti ni sittenki JOO.

Suuria puheita kun monesti mollataan ja teot taas nostetaan jollekin ikuisen palvonnan kultaiselle jalustalle. Paitsi ympäristöasioissa. Niissä ne teotkaan ei koskaan ihan riitä. Jos ilmaset kannustavas muutosta nykyiseen matto-omien-jalkojemme-alta-poies-kulttuuriin, oot auttamatta vähän huono ja teennäinen. Älä koita väittää muuta, mä näin ku heitit viime syksynä ompunkaran sekajätteeseen, senki tekopyhä paskiainen.

Mäkään en koita väittää muuta. Naureskelen vaan kun rakas isoveikka heittää puoliläpällä, et "Suvi hei ethän sä voi mennä autolla mökille, sun kasvissyöntishän ja kaikki menee ihan hukkaan tommosella meiningillä". (No okei, saatoin mä vähäsen väittää vastaan tost hukkaanmeno-osuudesta ja mukista kokonaisuuksista.)

Juu, alkaahan ne John Travoltan yksityislentokoneella lentelyt ja U2:n megamaailmankiertueet olemaan hiukka eri mittakaavassa, mutta onhan toisaalta niiden puheidenkin vaikutukset. Jos Jennifer Aniston sanoo et puhdasta vettä kannattaa säästää ni ihan varmana monet uskoo.

Tykkään kierosti vähän jopa siitä, et Kööpenhaminan ilmastokokoukseen matkustettiin 1200 limusiinilla ja 140 yksityiskoneella. Kertoo, et ainakin johonkin ilmastosopimukseen liittyvään ollaan valmiita laittamaan pätäkkää. Puhumaan isosti. Vaikka sitä sopimusta ei lopulta saatukaan aikaseksi niin kyllä mä nään tommosen shown taas vaikuttaneen paljon. Paljon painetta toimintaan ja paljon jopa sitä käytäntöä. Toki aikaansaavasta videokonferenssista olisin tykännyt vielä enemmän.

Pointti: en haluu valita mitään lemppareita, mutta hei onhan ne puheetkin nyt ihan valtavan tärkeetä. Niissä tapahtuu se kestäville meemeille elintärkeä evoluutio. Niis tapahtuu hienovaranen kokeilu, kehittyminen ja leviäminen.

Loppuun on hyvä laittaa näitä höhliä kysymyksiä, kun sit ne jää ainaki mun päähän pyörimään ja tökkimään todellisuustunnelini pimeitä seinustoja: Kummalla on enemmän myönteistä vaikutusta?

1. Leonardo DiCaprio myy lentokoneensa jolleki toiselle, eikä puhu siit ikin kelleen. Puhisee vaan yksikseen kodissaan (kodeissaan?) kuin esimerkillinen osaakaan olla.

2. Leonardo DiCaprio saa lievästi tekopyhillä puheillaan itsensä ja 50 muuta yksityiskoneenkäyttäjää vähentämään sitä lentämistä vaik ees 10%.

Palautesilmukat on niin kovin monimutkasia. Kakkosvaihtoehdossa esimerkiks voi käydä niin et Pertti ja 50000 muuta perusjamppaa suuttuu Leonardon kaksinaismoralismista ja alkaa vihapäissään vastedes suhaamaan kaikki matkansa lentäen ja sen lisäks kostoks perustaa kämppäänsä trooppisen talvipuutarhan ja popsii vain brasilialaista, uunissa haudutettua härkää.

No okei, Al Goren meiningin pokka alkaa tökkiin jo mulki melkosesti. Mutta kai sekin sit on vaan rehellinen kysyessään et "Are YOU ready to change the way you live?"

Ainiin vitsi sit pitää viel kertoo tarinaa yhestä tyypistä, joka kuulemma aina kaupassa vihannesosastolla jää hetkeks seisoskeleen mahollisimman ruuhkauttavasti luomu-hyllyn eteen, jotta ihmiset joutus pysähtyyn ja ehkä huomaamaan ekaa kertaa sen hyllyn olemassaolon. Yhtään väheksymättä ton toiminnan potentiaalisesti mahdollisia pitkän tähtäimen vaikutuksia kansalliseen luomunkulutukseen niin hittovie kuin paljon se tyyppi onkaan levittäny hupaisaa inspiraatiota tarinoimalla tosta!

Kuka rakastaisi dualismia?

Oon täs lueskellu avartumisen iloista väristen systeemistä psykologiaa (Timo Järvilehto: Ihminen ja ihmisen ympäristö). Siit on mitä luultavimmin itämässä viel ajatus jos toinenkin, kunhan etenen. Tähän hätään en kuitenkaan malta olla päästämättä hyppysistäni tavallaan käänteisesti tohon kirjaan liittyvää ylistystä erittelystä. Vähintään itelleni antiteesiksi ja muistiinpanoksi.

Järvilehto puhelee kirjassaan (siinä osassa, jonka oon jo lukenu) merkillepantavan avarakatseisen ja hyväksyvän tuntuisesti vähän kaikenlaisista psykologisista näkemyksistä. Ehkä juuri sen takia mun silmiin alko pistellä, kun sillä vaikutti kuitenkin olevan melkosia antipatioita ärsyke-reaktiopsykologiaa kohtaan. Sinänsä hyvinki ymmärrettävää, koska se on tärkeimpänä lähestymistapana ilmeisesti ollut pitkään aika suosittu ja ainoaksi jäädessään kiistatta surkuhupaisa. Mutta silti, miksi kaikki se lyttäys?

Joo, onhan se nyt selvää, ettei ihminen toimi meiningillä "ulkoisesta ärsykkeestä syntyy sisäinen reaktio". On selvää, ettei maailma toimi input-output -ajattelun mukaan. Ennemminkin maailma taitaa olla yhdistelmä kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joiden kaikki rajat on näennäisiä jatkumoita. Silti yksinkertaistus, tökerökin semmonen, toimii täällä.

Mun nyt on vaan usein käytännöllistä esimerkiksi jakaa maailma tähän ja muuhun, sisäseen ja ulkoiseen. Mun on toki käytännöllistä myös palauttaa sillon tällön mieleen niiden vetämieni rajojen naurettavuus.

Me voitas mun mielestä paljon nykystä enemmän sulavasti vaihdella tilanteen mukaan tästä ajattelutavasta tai ismistä tohon ja niin edespäin. Joku vois tähän todeta, jotta voi ei, siitähän syntyy ristiriitoja. Entä sitten? Eihän niihin tarvii jäädä jumittamaan.

Minkään ajattelutavan avulla me ei päästä kipuamaan sinne ihan huipulle täydelliseen ymmärrykseen, mutta vuoren useemman kyljen kiipeeminen onnistuu helposti keneltä vaan, miksipä ei siis tehtäis niin. Siinä näkee paljo monipuolisempia maisemiakin! Voi helposti tykätä samaan aikaan ykseydestä, dualismista ja pluralismista. Tai voi jonain hetkenä valita niistä yhen ja uskoo siihen ja sit taas vaihtaa.

Toki tähän on hyvä mainita, et tietysti jotkut ajatustavat tai kiipeemispaikat sopii jollekin ja ehkä yleisestikin paremmin kuin toiset. Niitä voi käyttää enemmän ja silti napsia vaihtuvien tarpeiden mukaan parhaita ominaisuuksia muista tai vähintäänki suhtautua kaikkeen potentiaalisen toimivana.

Monet pikkulapset on innosta vinkeinä, kun ne saa bussissa painaa stop-nappia. Varmaanki siksi, kun niin tehdessä kuuluu kiva ääni ja syttyy valo. Se on jännää. Toiminta aiheuttaa juttuja, selkee syy-seuraussuhde. Mut nauttiiko ne lapset siitä, koska
1) se on hyödyllistä? Toimiiko ihmisen aivot ensisijasemmin erottelevasti kuin holistisesti? Olisko siks selkeellä syy-seuraussuhteella leikkiminen hyväks aivojen kehitykselle?
2) se on jotenki helppoa tai "laiskaa ajattelua"? Ilahduttaaks ääriyksinkertaistetut jutut lapsia, koska ne tuo keveyttä tähän yltiökompleksiseen maailmaan? Onko se niille lepäämistä kaiken kokonaisuuksien hahmottamisen opettelun ohessa?
3) hä ho hä?

Erityisesti jätän kytemään siihen ihan samaan pohjaan tunkeutuvan kysymyksen: onko ihmisen ajattelu siis ensisijasesti holistista tai erittelevää? Onko ne täysin tasapainosesti yhtä sijasia? Vaihteleeko tää ihmisestä toiseen? Miten? Miks?

Hiljaa kytevän kiihkon tarinan loppu

Tää on tämän tarinan kolmas osa ja täällä oli eka ja täällä toka.

Mitä tehdä?

Yksittäiset ympäristönsuojelutoimet tuntuvat näkemykseni kokonaisuuden kannalta melkoiselta piiperrykseltä. Uskon niiden hoituvan vähän kuin virtaavan veden paineen mukaan vaivattomasti tempautuen, kunhan rakenteet vain ovat kunnossa. Konkreettisia tekoja on myös siksi vaikeaa luetella, että koen ympäristömyönteisen muutoksen olevan kaikkiin yhteiskuntamme osa-alueisiin luikerrelleen arvomaailman kokonaisvaltaista muuttumista. Toisaalta mistäpä muusta suuret virrat syntyisivät kuin yksittäisistä tipoista.

Myös ihmisten aktivoimisen kannalta syiden, taustojen ja keinojen painottaminen tuntuu tehokkaammalta kuin tieteellisten faktojen latelu. Suuressa osassa maita ihmiset pitkälle jo tietävät tai vähintään voisivat halutessaan selvittää, että päästöjen ja kulutuksen vähentäminen ovat ympäristönsuojelua. Tarkemmat ja teoreettisemmat tiedot kannattavista toimista eivät kovin monia kiinnosta, eikä tarvitsekaan. Olennaisinta on innostuminen – ymmärrys lisääntyy kyllä matkan varrella.


Palaan pyörittelemään hyvinvoinnin ja ympäristön tilan suhdetta. Ensimmäisessä osiossa käsittelemäni ideoiden ja kokemuksen tason lisäksi hyvinvoinnin lisääntyminen vaikuttaa ympäristön tilaan myös suoraan, koska nähdäkseni suuri osa nykyisestä kuluttamisestamme johtuu yrityksistämme hoitaa pahaa oloa. Monet kulttuurimme kasvatit ovat unohtaneet, että tyytymättömyyden tunne tässä hetkessä ei välttämättä tarkoita, että tästä hetkestä puuttuu jotakin. Huomaamattamme saatamme uskoa jonkun tavaran tai matkan tai aseman saamisen olevan vihdoin se helpotuksen tuova asia – kerta toisensa jälkeen.


Tyytymättömyyttä voi helpottaa muutenkin kuin tuomalla tähän hetkeen jotakin lisää. Asennemuutos ja itsesuggestio auttavat, mutta tehokkainta on lähteä perustuksista. Mitä sinä tarvitset elääksesi ja voidaksesi hyvin? Olisiko aiheellista luopua jostakin tämänhetkisestä?


Toivon lämpimästi, että et luovu. Luopuminen lisää pahoinvointia ja toimii laiskana tapana hiljentää omatunto. Se on mielestäni yksi huonoimmista ympäristönsuojelun keinoista. Tavarasta tai toimintamallista luopuminen ei vielä ole ongelma, koska harvemmin takerrumme niihin suoraan. Sen sijaan rakennamme minäkuvaamme niiden tarjoamien palvelujen varaan. Itseensä meistä jokainen on ainakin hiukan kiintynyt ja siksi minuuden osista on vaikeaa ja usein tuskallista luopua.

Luopumista huomattavasti systeemihoksaavampi lähestymistapa tähän kaikkeen on mielestäni miettiä, miten voisi kehittää minäkuvastaan vieläkin ihanammalta tuntuvan. Millä korvata ja miten parantaa laatua kaikilla elämän osa-alueilla määrän sijaan? Ongelmana monella tuntuu olevan, että valitut asiat tyydyttävät kehnosti ja siksi jää kaipaamaan enemmän. Tämä pätee ruokavalioon: syödään prosessoitua lisäainetiivistä ja ravintoköyhää moskaa, jolloin keho ei saa mielikuvahuijauksesta huolimatta janoamiaan ravinteita ja kaipaa lisää. Seurauksena ihmiset lihovat, sairastuvat ja voivat pahoin. Pätee työn tai minkä vain tekemiseen: luovutaan unelmista ja inspiraatiosta, mennään mukaan turvalliseen oravanpyörään. Seurauksena ihmiset tylsistyvät, masentuvat ja voivat pahoin. Pätee ihmiselämään kokonaisuutena: laastaroidaan tyytymättömyyttä ylenmääräisellä kulutuksella. Seurauksena tukku ympäristöongelmia. Ehdotan ratkaisuksi opiksi ottamista ja seuraavalla kerralla parempaa valintaa. Hyvinvointiaan voi valita itse.

 

Minäkuva taipu vapaudentunteesta päihtymiseen

Niin inhorealistiselta kuin sen halutessaan voi saadakin kuulostamaan: mielestäni on totta, että ihmiset tahtovat tehdä vain kivoja ja helppoja asioita. Tämä ei kuitenkaan ole suoraviivaista – monet suomalaiset esimerkiksi puurtavat päivittäin raskaassa työssä, joka kiinnostaa heitä lähestulkoon vain palkan osalta. Ei takuulla ole kivaa eikä helppoa, mutta heidän todellisuustunnelistaan käsin katsottuna kuitenkin luultavasti mukavampaa kuin esimerkiksi työttömyys.

Minusta tuntuu hyvin tärkeältä kannustaa ja luoda ihmisille yhä enemmän mahdollisuuksia ja rohkeutta toimia juuri näin. Toivon jokaisen tekevän yhä kivemmalta ja helpommalta tuntuvia asioita elämissään. Tekemistensä kokeminen kivaksi ja helpoksi luo väistämättä hyvinvointia kokijalle ja näin aiemmin kuvaamani vuorovaikutuksellisen hyvinvoinnin lisääntymisen kierteen palautesilmukat saavat vettä myllyynsä.

Ympäristönsuojelu voi todellakin olla tämänkaltaista kivaa ja helppoa toimintaa. Yhtenä arkipäivän esimerkkinä se näkyy kulutustottumusten muutoksena. Ympäröivän kulttuurin muuttuessa yhä ympäristömyönteisemmäksi yksilö joutuu kohtaamaan yhä voimakkaamman palautteen vastuuttomasta kulutusvalinnasta. Palaute ilmenee sekä muiden reaktioina, että tietoisuuden lisääntyessä myös oman ”hyvyytensä” kyseenalaistuksena. On siis helpompaa ja kivempaa valita jatkossa ympäristöystävällisemmin. Tieto lisää tuskaa vain, jos ei anna sen vaikuttaa arvoihinsa ja sen myötä tekemisiinsä. Tahalliset tiedon unohtamisyritykset tai korviensa sulkeminen ne vasta tuskallisia ovatkin ennen pitkää. Kuplilla on tapana puhjeta.

Pyh!

Vaikka koen mitä-osuuden yksityiskohtien olevan ympäristönsuojelunäkemykseni kannalta hienosäätöä, se tuntuu silti myös tärkeältä ja merkitykselliseltä. Opiskelusta saamani hyöty kohdistuu luultavasti ja toivottavastikin eniten tälle osa-alueelle ja haluan tulevaisuudessa osata painottaa sitä enemmän.

Yhtä yksittäistä muutoskohdetta tahdon kuitenkin nyt käsitellä erikseen, koska se on niin laajasti koko globaalin yhteiskuntamme verkottanut ja ympäristökriisin kanssa selkeästi käsi kädessä kulkeva kokonaisuus. En ole ihan varma pitäisikö talousjärjestelmäämme ollenkaan kutsua taloudeksi, koska se ei nykyään toteuta taloudellisuutta kovinkaan hyvin. Taloudellisella kun tarkoitetaan ainakin kestävää, tehokasta ja vähäjätteistä, mitä jatkuvaa kvantitatiivista kasvua vaativa järjestelmämme ei todellakaan ole.

On elinympäristömme mielipuolista tuhoamista ylläpitää tällä rajallisella planeetalla järjestelmää, joka tarkoituksellisesti tukee kulutuksen vauhdittamista. Tätä toki lieventää markkinoiden painopisteen siirtyminen aineettomien hyödykkeiden kauppaamiseen. Siltikään emme koskaan pääse eroon raaka-aineiden loputtoman kierrättämisen mahdottomuudesta, emme päihitä termodynamiikan toista pääsääntöä. Kestävän talousjärjestelmän olisi pohjattava olemassa oleviin resursseihin.


Toisaalta ympäristön tuhoaminen voidaan myös saada riittävän luotaantyöntäväksi esimerkiksi verotuksen kautta. Verotus kuitenkin on pakottava tai vähintäänkin hyvin painostava keino, kuten koulutusjärjestelmän kautta tapahtuva kasvatuskin. Koulussa aivopestään kansalaisia mielestäni osittain huonoihin ajatusmalleihin ja verorahoja syydetään moneen täysin käsittämättömään kaivoon. Näen ympäristönsuojelulliset pakkokeinot rankaisevana, mutta välttämättömänä välivaiheena – vähän kuin kapinoineen teinin kotiarestina. Niillä on kiistatta monia hyviäkin puolia, kuten kohtuullisen nopea toteutettavuus. Uskon kuitenkin ihmiskunnan pikkuhiljaa oppivan kantamaan vastuuta ja sen myötä tuntuu tärkeältä suoda ja ottaa myös vapauksia. Vapaa yhteiskunta on luova ja etenevä yhteiskunta.

Ympäristönsuojelu ei ole ensimmäisten joukossa listassa asioista, joista vaikuttaa järkevältä aloittaa vapauksia painottavamman yhteiskuntajärjestelmän kokeilu. Ajankohtaisempi esimerkki sellaisesta on tiedostojen vapaa jakaminen – nykyiset rajoitustoimet ovat kuin tekohengitystä jo kuolleelle dinosaurukselle. Tämä linkittyy myös helppojen ja hauskojen asioiden tekemiseen: jos ilmennät itseäsi innoittavia tekeleitä ja toimia, luultavasti koet niiden levittämisen hyvin arvokkaaksi.

Toisinaan mietin, onko minulla taipumusta haukata niin sanotusti liian isoja paloja ja pitää itsestäänselvyyksinä pienempiä. Onko mitään järkeä alkaa hahmotella laajaa kulttuurin ja talousjärjestelmän muutosta. Kannattaisiko mieluummin keskittyä puhumaan vaikka erilaisista päästöverotusmalleista ja pikkuhiljaa alkaa miettiä, että entä sitten ne poistot. Nämäkin kun jo ovat nyky-yhteiskunnalle suuria kysymyksiä, vaikka toki niitä monet tällä hetkellä ratkovat.

Olen kyllä hyvin kiinnostunut ja toivon oppivani lisää myös tämän hetken käytäntöä esimerkiksi valtiollisella tasolla painottavista asioista. Kuitenkin suorat poliittiset vaikuttamismahdollisuuteni ovat nyt melkoisen pienet, joten koen suurempaa hyötyä ja nautintoa keskittymällä oman elämäni käytännön piiperryksen lisäksi kanavoimaan ympärilleni mahdollisimman paljon ympäristönsuojelullista inspiraatiota ja motivaatiota. Helpoiten tämä tuntuu onnistuvan, kun asettaa tavoitteet mahdollisimman korkealle.

Mitä maailmoja, mitä mahdollisuuksia

Mitä tahansa teemmekin, emme koskaan tule pääsemään yhteenkään paratiisiin, vaikka ne ovatkin kieltämättä tienviittoina toimivia. Niin kauan kuin on liikettä, tulee olemaan ristiriitoja. Ainoa pysyvä asia on muutos. Tähän dogmiin suhtaudun hyvin fanaattisesti.

Jatkoa tarinaan hiljaa kytevästä kiihkosta

Tää on toka osa ja täällä oli eka ja täällä kolmas.


Miten asioita voitaisiin hoitaa ja miten ne tuppaa hoitumaan?

Nykyisen globaalin ympäristökriisin voi nähdä johtuvan väestönkasvun lisäksi länsimaisen modernin kulttuurin ennennäkemättömän tehokkaasta levittäytymisestä maapallolla. Siksi luontevalta ratkaisulta tähän kriisiin tuntuu uuden, ympäristöyhteensopivamman kulttuurin leviäminen ja levittäminen tilalle. Länsimaisen kulttuurin vienti tapahtui ja tapahtuu edelleen monissa maissa aiemmin historiassa tapahtuneeseen verraten hyvin nopeasti. Kaikkien nykyisten ympäristömuutosten ja etenkin ilmastonmuutoksen nopeuden huomioon ottaen samanlainen leviämisnopeus ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi alkuunkaan.

Shanghai

Kulttuurin välittymisen yksiköt eli meemit käyttäytyvät siinä mielessä samantapaisesti esikuviensa geenien kanssa, että toimivat muodot kopioituvat ja yleistyvät, huonommat menettävät valta-asemaansa ja hyvin haitalliset kuolevat nopeasti pois. Lajeilla on ympäristömuutoksia kohdatessaan sitä paremmat mahdollisuudet selvitä, mitä monimuotoisempi geenipooli niillä on: hyvin suppeaan ekolokeroon erikoistuneet lajit ovat usein herkimmin uhanalaisia. Sama pätee meemeihin. Mitä runsaammin meemimateriaalia meillä on käytettävissämme, sitä paremmat ovat mahdollisuutemme löytää kriisitilanteessa juuri ne meemit, jotka edesauttavat parhaiten selviämistämme.

Miten sitten saamme kestävämmän kulttuurin leviämään riittävän nopeasti?

Internet ja sen myötä valtava määrä uudenlaisia sosiaalisia medioita toimii aivan tolkuttoman tehokkaana meemievoluution kiihdyttäjänä. Mielestäni harmillisen monet vanhemman sukupolven ympäristövaikuttajat menevät siinä mielessä metsään, että he eivät ymmärrä netin mahdollisuuksia vaan ajattelevat sen olevan yksi vain vähän kummallinen media muiden joukossa.

Ei netti tietenkään ole minunkaan mielestäni mikään täydellinen vastaus ympäristöongelmiimme, mutta on todella pysäyttävää seurata, kuinka valtavan tehokkaasti, nopeasti ja laajasti asioita nousee siellä pintaan. Useimmiten tahattomasti ja haparoivan oloisesti – vähän kuin kokeilevan lapsen sattumuksina. Kuitenkin nämä satunnaiset, usein hauskat sattumukset leviävät tunneissa tai päivissä lähestulkoon ympäri maailman. Facebookilla on nykyään mahdollista tavoittaa yli 500 miljoonaa ihmistä ja sen merkitys ja käyttäjämäärä kasvavat koko ajan. Useissa maissa lähes kaikki nuoret liittyvät siihen.

Vaikuttaa siltä, että huumorin lisäksi nettiä aletaan käyttää tulevaisuudessa yhä enemmän myös tiedolliseen hyötyyn painottuneisiin asioihin, kun aktiivisin käyttäjäkunta aikuistuu. Tai siis sitähän tapahtuu jo nyt, kuten esimerkiksi arabimaiden viime aikaiset kansannousut ovat osoittaneet. Luulisi, että tahdon vain riittäessä ympäristöongelmatkin talttuisivat samoin tein – nehän eivät edes vastustele kuten valtaan fiksoituneet diktaattorit. Suomessakin useita blogeja on noussut niin suosituiksi, että niiden kirjoittajilla on yhtä paljon tai enemmänkin vaikutusvaltaa kuin julkkiksilla tai jopa poliitikoilla, jotka saavat näkyvyyttä perinteisissä medioissa.

Vaikuttunutta, viherjuomaa ja se hyvä olo

Tämä osoittaa mielestäni selkeästi, että netissä tapahtuu todella tehokkaasti uuden kulttuurin leviämistä. Mikä tärkeintä: siinä ei tarvitse olla takana taloudellisia intressejä. Ihmiset saavat melko vapaasti valita, mitä palaavat lukemaan ja mistä pidemmän päälle vaikuttuvat. Tällä tavalla mielestäni on hyvin todennäköistä tavoittaa niitä oikeasti toimivia, kollektiivisesti hyvältä tuntuvia ja kestäviä toimintatapoja.

Tämän osuuden sanoista kuultaa ilmiselvästi läpi kiinnostukseni käynnissä olevaa informaatiovallankumousta kohtaan ja viehtymykseni sosiaalisiin medioihin. Painotan omaa näkökulmaani, mutta eivätköhän kaikki jostakin näkökulmasta tehokkaat ympäristönsuojelun keinot ole kokonaisuuden kannalta hyödyllisiä ja tarpeellisia. Kuten sanoin, ihmiset vaikuttavat olevan tehokkaimmillaan seistessään innostuneina tekojensa takana.

Eihän se klapi ihan tolla puhaltelulla syttynyt

Mitä saattaa kannattaa tehdä täällä?

Tarina hiljaa kytevästä kiihkosta

Prosessikirjotin kouluun tämmöistä tehtävänantonaan ympäristösuojelunäkemykseni. Toisin sanoen siis mm. ihan mikä vaan. Annan kaiken kunnian kaaokselle, että tähän tällä kertaa valikoitu juuri tätä. Mahollisesti hiukka selkeempää ja juurtajaksavampaa kuin välillä, koska sain matkan varrella aika paljon kiemuraisuuden vähentämistä kannattavaa palautetta.

Täällä on toka osa tätä tarinaa ja täällä kolmas. Tää tässä on eka:


Oon asunut ikäni Helsingissä, mutta silti aika kaukana sen kaupunkimaisesta puolesta – ensin melkein pohjoisrajalla ja nykyään sentään kehäykkösen sisäpuolella, mut siltikin niin kylämäisessä Käpylässä. Lapsena meidän talon takana alkoi heti pieni metsikkö, jossa leikittiin usein, ja ala-asteen suunnistuksessa meinasin kerran juosta päin valtavaa uroshirveä. Viime kesänä räkättirastaat pesi mun ikkunan alla, kunnes lokit päätti vuorovaikuttaa niiden kanssa. Henkisesti kaupunkius varsinkin lapsena oli kai vieläkin kauempana – varhaisia muistoja mulla on eniten pitkistä kesistä, jotka vietettiin mökillä. Monia semmosia, joissa vaan istun ja oon pysähtyny katsomaan jotain luonnon isoa tai pientä osaa. Syvästi vaikuttuen. Kivet ja kasvit hehkui jotain voimaa. Noi tuntuu yksiltä mun elämän henkisimmistä kokemuksista, joten kai se selittää miks musta tuli tämmönen – oon uskonnollinen fanaatikko.

Mitä tämä on tarkoittavinaan ja miksi pidän ympäristönsuojelua tärkeänä?

Erona moniin muihin uskonnollisiin fanaatikkoihin, näkemykseni eivät ole ehdottomia ja niin – enhän minä lopulta useimmiten ihan kauhean fanaattinenkaan ole. En osaa enkä halua tulkita tai selittää näitä henkisiä kokemuksiani kovin pitkälle. Siksi kaikki varsinaiset uskonnot tuntuvat todella vierailta, vaikka näenkin niiden alun perin kumpuavan samantapaisista kokemuksista. Karkeasti ottaen henkisyydellä tarkoitan kokemusta elämän syvyydestä ja henkisellä kokemuksella hätkähdyttävän koskettavalta ja pysäyttävältä tuntuvaa hetkeä. Uskon sellaisten olevan lähtemätön osa ihmisyyttä, vaikka kaikki eivät niitä samalla nimellä kutsukaan. Esimerkiksi erityisen jylhän maiseman katselu vaikuttaa aiheuttavan kulttuurista riippumatta useille samantapaista tunnetta.

Päijänne

Fanaattisuuden puutetta näkyy alleviivaavasti siinä, että olen joutunut moneen kertaan käymään läpi ajatuspolkuja, miksi ympäristöä edes kannattaa suojella. Minussa on paljon luottamusta luonnon kykyyn itseorganisoitua ihmiselle käsittämättömilläkin tavoilla. Siksi en yleensä osaa perustella ympäristönsuojelullisia toimiani tai haluani kannustaa muitakin toimimaan samoin sillä, että niin pitää/pitäisi tehdä. Itselleni perustelen sen yksinkertaisesti: tuntuu oikealta.

Miksi se sitten tuntuu oikealta? On hankalaa keksiä kattavaa selitystä tähän, minkä seurauksena mielelläni lasken sen yhdeksi niistä minulle käsittämättömistä tavoista, joilla luonto itseorganisoituu. Toisin sanoen: luonto toteutuu kauttani, eli minussa, ollessani yksi pikkuruinen osanen sitä. Koska en ymmärrä niin itseäni kuin luonnon kokonaisuuttakaan täysin, osa toteutuvuuden tavoista menee väistämättäkin yli käsitykseni.

Kanssaihmisille ei tietenkään yleensä riitä, että jokin asia tuntuu olevan minusta oikein. Vaikka koen lopulta mahdottomaksi todistaa muille tunteisiin palautumattomasti yhtikäs mitään, voin kohtuullisen helposti keksiä joitakin heille todennäköisesti paremmin kelpaavia perusteita.

Tärkeimmältä näistä perusteluista tuntuu vähän kaikelle elämälle ominainen taipumus suotuisempiin olosuhteisiin hakeutumiseen, säilymiseen ja leviämiseen. Minua itseäni, ihmislajia ja elämää ylipäänsä ajaa selviämisvietti. Selviämisellä en tässä tarkoita pelkästään välitöntä hengissä pysymistä, vaan myös jatkuvaa hakeutumista kohti vahvempaa elinvoimaa ja hyvinvointia, sekä ainakin joidenkin itsestään tietoisten lajien kohdalla myös tarkoituksellista kehittymistä paremmaksi.

Koen, että seuraava askel tämänkaltaisen selviämisen kehityspolulla sisältää sen, että ihminen oppii kestävän ja muuta biosfääriä riistämättömän elämäntavan – huolimatta siitä, että hänellä olisi mahdollisuus riistää. Toinen harppaus, joka tavallaan vaikuttaa niin itsestään selvältä, mutta silti toisinaan tuntuu valtavalta, on kollektiivinen oivallus oman hyvinvointimme linkittymisestä vahvasti jokaisen muun biosfäärin osan hyvinvoinnin kanssa. Tämä linkittyneisyys ei toki aina välttämättä ilmene käytännön tasolla katsoen perinteisen mekanistisesti tai kemiallisesti vaan myös tietoisuutemme kautta. Näin jo siksi, että käsitys hyvin voimisesta sitoutuu osittain näkökulmaan – tuntuu mahdottomalta ajatellakaan tosissaan tilannetta, jossa samaan aikaan näen ympärilläni pahaa oloa ja itse koen voivani täydellisen hyvin. Jotkut toisaalta voivat olla minua vähemmän empaattisia, mutta ulkopuolella tapahtuvaa kärsimystä pakoon en silti usko kenenkään täysin pääsevän.

Selviämisperusteluni ei ole aukoton siinä mielessä, että pohjimmiltaan tunnen kaiken vastaantulevan käyvän. Minulle sopii hyvin, että evoluution eläinkoe nimeltä ihminen loppuu. En vastusta. On ihan okei, jos vetäisemme maton omien jalkojemme alta. On okei myös, jos ihmiskunnan mukana täältä häipyy liuta muitakin elämänmuotoja – vaikka tyystin elämä tuntemassamme muodossaan. En tosin pidä niin äärimmäistä tapahtumaketjua tällä hetkellä missään määrin realistisena.

Tämän vahvan vastustamattomuuden lisäksi on selvää, että kannustan ihmisen ja muiden muotojen eloa. Kannustan kädet ojossa huutaen, naurettavan iso fanitushattu päässäni, vuvuzela hampaiden välissä. Äänestän teoillani monimuotoisuuden ja jatkuvuuden puolesta. Olen valmis taistelemaan niitä myötään. Haluan minimoida tarpeetonta kärsimystä ja kuolemaa. Tarpeellista tai välttämätöntä kärsimystä ja kuolemaa kohtaan taas tunnen syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta. Jokainen eliö vie resursseja muilta ja monen olemassaolo on jatkuvaa tappamista. On hienoa olla osa tätä elämän kiertokulkua – nykyisin käyttämällä hyväkseni muita eliöitä ja aikanaan oman ruumiini tullessa hyödynnetyksi.

Sammal

Muita perusteluja ympäristönsuojelulle ovat esimerkiksi empatia jälkipolvia, muita ihmisiä ja elämänmuotoja kohtaan sekä uteliaisuus. Palan halusta nähdä, mihin rakas ihmiskuntamme oikein vielä pystyy. Onko tämän mittakaavan vastuunotto lajillemme mahdollista ja mitä siitä seuraa, jos on. Ympäristöseikat myös liittyvät oikeastaan kaikkeen olemiseen ja tekemiseen, joten mitä tahansa mielenkiintoista voi liittää kokonaiskuvaansa niistä ja minkä tahansa mielenkiintoisen tutkimisesta on hyötyä.

Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut paljon hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun suhdetta ja siksi tahdon nyt syventyä siihen hiukan tarkemmin. Olisiko ympäristön hyvinvoinnista kiinnostuminen myös omasta hyvinvoinnista seurannut pakko ja toisaalta, mitä vaikutuksia ympäristönsuojelulla on hyvinvointiin?

Yksi tärkeimmistä hyvinvointia suoraan ja palautesilmukoituvasti lisäävistä tekijöistä on mielestäni vahvasti ympäristönsuojeluun liittyvä ykseydenkokemus eli kokemus holismista. Ykseydenkokemuksen puute vaikuttaa aiheuttavan pitkälti vastaavan ilmiön kuin yhden yksilön tasolla egoksi usein kutsutun osan dominointi. Yleisellä tasolla yksilö ja yhden yksilön tasolla ego ovat tällöin verrattavissa huiluun, joka luulee olevansa kokonainen sinfonia – ei siis edes sinfoniaorkesteri lukuisine soittimineen, vaan todella sinfonia. Tapahtuu hyppy ajalliseen ja toiminnalliseen ulottuvuuteen. Jos yksilö hahmottaa maailman vain omien elämänkokemustensa kimppuna, hän voi helposti suhtautua ympäristönsuojeluun tarpeettomana.

Ykseydenkokemuksen suora vaikutus hyvinvointiin on selkeä: loputon yksinäisyys ei yksinkertaisesti tunnu sosiaalisesta eläimestä hyvältä. Palautesilmukat taas tuntuvat toimivan niin, että kokiessani yhteyttä muihin saan hyvinvointia heidän hyvinvoinnistaan ja he minun. Tämä puolestaan luo edelleen uusia palautesilmukoita ja kannustaa elämäntapaan, joka pyrkii säilyttämään kokonaisuuden toimivuutta eli esimerkiksi monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluja.

En usko täysin niin sanottuun länsimaiseen aktiiviseen hyvinvointiin, jonka mittariksi voisi karkeasti sanoa materialistisen vaurauden, enkä niin sanottuun perinteiseen itämaiseen passiiviseen hyvinvointiin, jossa hyvinvointia haetaan askeesista ja meditaatiosta. Sopiva yhdistelmä molempia tuntuu tehokkaimmalta: riittävät materialistiset olosuhteet ja riittävää mielen tyhjyyttä ja puhtautta. ”Riittävä” ei länsimaiseen tapaan verrattuna ole kovinkaan paljon. Materialismin lisäksi länsimaissa voidaan hyvin yhä enemmän myös itsen toteuttamisen kautta, minkä näenkin hyvänä kehityksenä. Kiinnostavien asioiden tutkiminen ja toteuttaminen luo niin paljon hyvinvointia, ettei sitä ole tarpeellista enää pönkittää hetkellisesti ja kehnosti auttavalla materian haalimisella. Materian välinearvo näin ollen korostuu – sitä tarvitaan yhä vähemmän tekniikan kehittyessä yhä paremmin juuri halutut palvelut tarjoavaksi. Jokaisessa vuorovaikutuksellisessa ihmisryhmässä väistämättömät statussymbolit aletaan nähdä enemmän siinä, mitä teet eikä siinä, mitä omistat.

Tuntuu vieraalta ajatukselta, että minulla olisi erikseen jokin virallinen ja vapaa-ajan kanta ympäristönsuojeluasioihin. En voi hyvin, jos elän vastoin sitä, mitä tahdon olla. Olen myös usein melkoisen tehoton toimissani, jos en seiso täysillä tekemisteni takana. Täysillä takana seisomisella en tarkoita, että pitäisin tapaani tehdä ainoana oikeana mahdollisuutena. Ympäristönsuojelunäkemykseni perustuu todellisuustunneliini, joka kyllä muokkautuu alati yhä toimivammaksi, moniulotteisemmaksi ja avarammaksi, mutta on siltikin lopulta kovin kapoinen.

Todellisuustunnelinsa rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden muistaminen tuntuu helpottavan mitä tahansa toimintaa – varsinkin sellaista, josta monilla on hyvin erilaisia ajattelutapoja. Jokainen meistä kulkee tässä ”tunnelissa”, jonka on todellisuuteen liittyvistä käsityksistään tietoisesti ja tiedostamattaan rakentanut. Olemme enemmän tai vähemmän sokkoja kaikkien muiden ihmisten todellisuustunneleille. Tämän vuoksi toisinaan on hyvin haastavaa ymmärtää ja hyväksyä heidän tekemiään ratkaisuja – emme näe niitä loogisia tunnelinmutkia, jotka ovat päätökseen johtaneet.

Suomenlinnan tunneli

Pidän todellisuustunneliajattelusta, koska se helpottaa muistamaan, että voin hyvin pitkälti vaikuttaa, mihin suuntaan kaivan itselleni tietä. Myös lempeys ja myötätunto niin muita ihmisiä kuin itseänikin kohtaan helpottuu.

Tuntuu tärkeältä todellisuustunnelin rajallisuuden hyväksymisestä huolimatta astella sitä pitkin rohkeasti. Useissa ympäristönsuojelijan roolissa toimivissa, itseni mukaan lukien, voisi helposti olla enemmän jykevyyttä. Ehkä alan näennäinen uutuus aiheuttaa toisinaan liiallistakin nöyristelyä ja altavastaamista. Toisaalta samoin tein riskinä on myös keikahtaa siihen toiseen ääripäähän ja alkaa katsomaan vähemmän ympäristötietoisia ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Uutuudessa on silti etunsakin: ei olla vielä ehditty kangistua toimintatapoihin, joilla asiat on aina hoidettu.

Miten asiat sit voitais hoitaa? Siitä täällä. 

Kasaan palasteltua eli osa III

Näiden kakkososan kaikkien huimien innovaatioden jälkeen ei kai lopulta kuitenkaan opittu tekeen joitain yhteiskunnan kestävyyden ja hyvinvoinnin kannalta melkosen olennaisia valintoja. Esimerkiksi et no onkos meist nyt kumpi tärkeempi: jokaisen ihmisarvo vai alati lisääntyvä materialistinen vauraus. Käytännössä kehitysvaihtoehdot taitaa olla seuraavanlaiset:

1. Materialistinen vauraus +, Eettinen universalismi -
2. Materialistinen vauraus -, Eettinen universalismi +
3. Materialistinen vauraus +, Eettinen universalismi +

1. vaihtoehto on kyyninen ja moderni. Nykyään tilanne on aika pitkälti 1. vs. 2., jota taas vois puolestaan kutsua solidaariseksi.

3. vaihtoehto on siinä mielessä kiehtova, että varsinkin 90-luvulla se oli kestävä kehitys -ajattelun myötä kovinki suosittu. Nykyään sen valitsevinaan olevat on yleensä joko ylenmääräsiä tekno-optimisteja (aina löytyy uus tekninen ratkasu kaikkiin ongelmiin) tai itsepetoksellisesti haluttomia valitsemaan.

Wallgren sano, jotta on mielestään hyvin pelkurimaista ja epäkypsää väittää moisen kulttuurisen fantasian olevan todellinen vaihtoehto. Ite en ihan tohon lähe, mut ohan se kestävä kehitys ideana aikamoista paskaa ollut kokonaisuudessaan silti.

Kulttuurimuutos ei oo sinänsä ongelma, kulttuurithan on aina muuttunu ja muuttuu jatkuvasti. Ei vaikuta ylivoimaselta haasteelta oppia pois tästä harvinaisesta ajattelutavan kokonaisuudesta. Kulttuurimme paras anti must toteutuu muutenkin niin valtavan paljon paremmin, kun materialistista vaurautta ei pidä niin tärkeenä.

Vaihtoehto 2. ei siis uhkaa sun tai mun hyvää elämää, se ei oo ongelma vaan mahollisuus.

 

Palottelen modernia länsimaista kulttuuria ja sit syytän sitä mm. liiallisen palottelun aiheuttamasta ympäristökriisistä osa II

Jatkoa ekasta osasta.

Mitä siis on moderni kulttuuri? Tässä pala palalta varsinki ympäristön kannalta olennaisia, ei tosin välttämättä yksinään täysin ennen näkemättömiä ihanteita ja välineitä, joihin kulttuurimme sitoutuu. Kokonaisuutena nää kasautuu huikeen uudenlaiseksi kulttuurin muodoksi.

Antiikin ajalta:

1. Raha
Kommunikaatioväline, tuo yhteen ja sitoo tehokkaasti ihmisiä. Häivyttää osapuolten erityisiä piirteitä ja monesti lisää moraalista sokeutta.

2. Järki
Kreikkalainen valistus, logos. Syntyy tieteellisen tutkimuksen idea. Kun sitoudumme järkeen, asiat muuttuvat paremmiksi ja paremmiksi.


3. Eettinen universalismi
Ihmishenki on arvokas ja kaikki ihmiset saman arvoisia.

4. Demokratia
Tasa-arvoisten ihmisten yhteistä itsemääräämistä. Yhdessä säädetyt lait lisäävät vapautta.


Kristillistä:

5. Lähetyskäsky
Paavali: Meillä on jotakin, mitä ilman kukaan ei voi elää. Modernin uskon levittäminen on ollut vielä aika rutosti kattavampaa ja radikaalimpaa kuin kristinuskon vieminen.


Tässä vaiheessa moderni länsimainen kulttuuri oli viel jokseenkin aisoissa, sen kuutisen prosenttia väestöstä.


Uudella ajalla:

6. Individualismi
Uusi vastaus ikiaikaseen kysymykseen elämän tarkotuksesta. Jokaisen ihmisen elämän tarkotus on itsensä toteuttaminen, erilaisen elämän eläminen. Romantiikan aikaan ajateltiin minuuden olevan synnynnäistä, 1800-luvulla sen koettiin olevan tyhjä taulu, johon kukin luo itse itsensä, oman elämänsä taideteoksen.

Kulutus ja markkinoinnin toimivuus perustuu pitkälti juuri tähän korkeaan ihanteeseen vetoavuuteen, ihmisten haluun toteuttaa itseään materian kautta.

7. Uusi aikakäsitys (tässä myös kristillistä vaikutusta)
Syklisestä syntymän, kehityksen ja tuhon prosessista lineaariseen aikakäsitykseen. Kristillisessä perinteessä sisältää Jumalan käsissä olevan alun, jossa ihminen luodaan, ja lopun eli tuomiopäivän. Modernissa käsityksessä etenkin loppu ja hiukan alkukin on yhtä kysymysmerkkiä.

Ilmenee esimerkiksi modernissa politiikassa, joka on lähestulkoon tyystin vastuunottoa tulevaisuudesta.


8. Osavaltaisuus
Lisääntyy kokonaisvaltasuuden kustannuksella. Ilmenee etenkin tieteessä: on olemassa tuhottomasti tolkuttoman erikoistuneita tutkijoita ja hyvin harvoja, joilla on koulutusta poikkitieteellisyyden tai etenkään tieteiden välisten synergioiden ymmärrykseen.

9. Jumalan kuolema (isommin 1850 ->)

Ihmisillä ei ole yhteisiä käsityksiä metafyysisestä, uskonnosta tai korkeammasta. Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu, mutta niin ei oo olemassaoloakaan. Toisaalta tiedekään ei ole postmetafyysistä, vaan myös juurikin.

6+7+8+9 Koemme, että tää käsissämme oleva on Totuutta ja siksi näitä eriskummallisuuksia niin hanakasti viemme muuallekin.

10. Vaurauden lupaus
Yltäkylläisyys ja materialistinen helppous ihmisen valmistamassa maailmassa. Jokainen ihminen voi tulla rikkaaksi. Vrt. monien kulttuurien ihannoima askeesi.

Lupausta vauraudesta pidettiin hyvänä hommana suunnilleen 1850-1972 - ajateltiin, että köyhät on se porukka, joiden pitää muuttua tai jotka pitää muuttaa.

1972 ilmestyi Rooman Klubilta kirja Kasvun rajat, jonka myötä laajassa mittakaavassa alettiin oivaltaa, että kaikille ei enää riitä loputtomasti enemmän - yltäkylläisyydessä elävien pitää kohtuullistaa elämäntapaansa.

Seuraamusta ja yhteenvetelyä kolmososassa.

Palottelen modernia länsimaista kulttuuria ja sit syytän sitä mm. liiallisen palottelun aiheuttamasta ympäristökriisistä osa I

Tuos eräs päivä mentiin filsan laitoksen hämärän kellarin seminaarihuoneeseen kuulemaan Thomas Wallgrenin luentoo aiheesta Modernin länsimaisen kulttuurin historiallinen luonne ympäristökriisin selittäjänä. Se oli sen verran mainio ja selkärankainen ja silti etäisesti ajatuksiilietsovan häiritsevä et tähän siitä vähän ja niistä lietsonnan seurauksista.


Pohjalla on monesti aika perimmäinen ja avuttomuudessaankin kiehtova kysymys - MIKSI NYT? Homo Sapiensin voi kai sanoo olleen lajina olemassa miljoonisen vuotta ja viimesen 200 vuoden aikana sen paikka ekosfäärissä on muuttunut tolkuttoman radikaalisti. Miksi nyt?

Toki väestönkasvu selittää osan tästä mut ilmiötä ei voi tyystin käsittää ihmisluontoa tai ihmisen ekologista ulottuvuutta tutkimalla - kyseessä on selkeesti KULTTUURITAPAHTUMA.

Korkeakulttuurin voidaan sanoo syntyneen suunnilleen kymmenen tuhatta vuotta sitten. Niihin aikoihin saimme kyl aikaan paikallisia, aikasempaan verrattuna ihan mittaviakin ympäristöongelmia, mutta vain pienillä alueilla. 500 vuotta sitten Eurooppalainen kasvuyhteisön meininki alkoi olla kohtuu modernia, mutta tän kulttuurin osuus maailmassa oli siinä vaiheessa jotain 6% luokkaa eli melkosen surkuhupainen.

Mut sit, mitä ihmettä? Uus ilmiö: tän yhen kulttuurin ideoiden ja luomusten kokonaisuus pyyhkäsee maailman yli parissa hassussa sadassa vuodessa.

Moniin korviin kiirii uusia jänniä juttui joit kutsutaan muunmuassa valtioksi, rahaksi ja kouluksi. Ne lähestulkoon poikkeuksetta otetaan omaksi.

Tää kulttuuri sisältää valtavasti kontrastia. Sama mylly, joka tuottaa satelliitteja, aiheuttaa päivässä 10000 lapsen nääntymisen nälkään. Valtavaa hyvin- ja pahoinvointia. Ällistyttävää taidetta, aikasempaan verrattuna järisyttävän yksityiskohtaista tiedettä ja monien elämisen perusalueiden kriisejä.

Mitä tapahtu? Miks tapahtu? Minkälaiset kulttuurin ominaisuudet ja keksinnöt yhteen kasautuessaan tuotti näin ennen näkemättömän hyökyaallonlailla vyöryvän kombinaation? Lämpimästi tervetuloa osaan kaksi.