Minä en ole syyllinen

Tunnustan. Mä olen aika analyyttinen ja järkeistävä ihminen. Vuosien matematiikan opiskelu on tuskin edesauttanut aivojani rakentumaan vähemmän logiikanhinkuisiksi. Mulle on luontaista ajatella, että kaiken toiminnan voi tai ainakin pitäisi voida perustella. Kun kohtaan tilanteita, joissa en saa puoliautomaattiselle miksi-kysymykselleni vastauksia, alan pohtia niitä itse. Joskus en keksi muita selityksiä kuin ajattelemattomuuden tai välinpitämättömyyden. Mä olen aika ankara. Alan helposti kuulostamaan siltä, että jos ei perustele ja vielä nimenomaan järkevästi ja logiikaltaan eheästi, tekee "väärin".

Muun muassa paluu luontoon -ajattelu on mun mielestä ajattelematonta ja välinpitämätöntä. Myöskin se, jos ei ota kantaakseen vastuuta ihmiskunnan kestämättömästä elämäntavasta, vaan kokee ratkaisun avainten olevan aina muilla. Joskus heikkoina hetkinäni saatan pitää jälkimmäistä jopa osoituksena perustavanlaatuisesta idioottimaisuudesta, hulluudesta tai kyynisestä rikollisuudesta, mutta siitä mä en yleensä puhu muille.

Sitten toisinaan mä tulen kuulleeksi allaolevan laulun ja koen voimakkaana sen välittämän fiiliksen (oon myös varsin empaattinen). Muistan. Muistamisella tarkoitan tässä nyt, että ajattelen järkeistetysti ihmisten tosiaan usein kaipaavan viattomuutta ja tunnetta hyvyydestä – siitä ettei ole syypää pahojen asioiden tapahtumiseen. Onhan se aivan tolkullisen kauhistuttava taakka olla vastuussa tästä ahneudesta ja kattavasta jalkojemme alla olevan maton nakertamisesta.

Tämän laulun tuomaa puhtaudentunnetta on välillä autuasta tuntea. Se muistuttaa mua myös lapsuudesta, koska ekaluokkalaisena naperona kuulin sitä usein radiosta. Muistinko sanoa, että lapsuuden haikailukin on musta ajattelematonta, koska lapset ne vasta ajattelemattomia onkin. Klikkasin laulun uudestaan soimaan. Tätä tunnetta on autuasta välillä tuntea.

Firman uudenvuoden juhlatunnelmaa ja ilahduttavaa ilonpilaamista

Yhet toisensa naineet kaverini sanoi vihkipapin kehottaneen suhtautumaan avioliittoon niinku yritykseen. Niinpä ne sitten kuuliaisina poikina ja tyttöinä lähti teatteriin sekä ravintolaan juhlistamaan ekaa vuosikvartaaliaan, vai mitkä firman pikkujoulut ne nyt sitten olikaan lopulta. Inspiroiva ajatus.

Julkasin puolestani ekan tekstini täällä reilu vuosi sitten.

Tämän on tarkotus olla jonkinmoinen tilinpäätös taipaleelle, jonka oon matalan blogini kanssa kulkenut tähän mennessä. Allekirjotan yhä kaiken tuolloin aloitukseksi kirjottamani, vaikka oonkin käyttäny tätä alustaa myös moneen muuhun kuin tavotteiksi asettamiini juttuihin.

Oikeestaan en mä halua nyt muuta, kun laittaa tähän muistiin itelleni ja kannustukseksi muille, että tuntuu voi jumankekka aivan hulluna siltä, että tää kirjottaminen on kannattanut. Vaikka välillä se onki ollu rasittavaa ja joskus nolostuttavaaki. Hitto vie, kuinka paljon ja mitä kaikkea oon kuluneena vuonna saanut irti tästä pienimuotoisesta aktivismini muodosta.



Kuva on aiheelle kumartavasti vuoden takaa, kuten ehkä arvata saattaa, jos sattuu tuntemaan tuon höntin karhunpoikasen. Eihän tänä vuonna täällä etelässä tuommosia mahollisuuksia lumileikkeihin ole. Siitä tulikin mieleeni, että oon näinä päivinä moneen kertaan ollut hyvin onnellinen ja ilahtunut katellessani paljasta maata ja mittarin kahdeksaa lämpöastetta.

Monet ihmiset kun ei jostain syystä tunnu oikeen vakuuttuvan, että sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on yksi ilmastonmuutoksen ilmenemismuodoista (vrt. parin edellisen talven kinokset). Sen sijaan tarvii vissiin olla just tämmöstä jatkuvaa uhkaavan syksyisää, että sen viitii ottaa vakavasti ja "no hehheh, kato näyttääkö siel lämpöseltä" -vitsailut hiipuu.

Vähän kyllä huolestuttaa, mimmoset tuhot tää talvi tekee lumesta riippuvaisille otuksille, mutta onneksi tosiaan nyt ei ole sen paljaan maan kaverina ankaraa pakkasta. Ainakaan vielä. Semmosiakin talvia me tosin varmaankin ehditään vielä tässä nähdä. Tuun ilahtumaan luultavasti niistäkin.

Kuinka kasvattaa oma raitis ilma?

Tämän videon ehdotus on kyllä kaikinpuolin aivan loistava esimerkki ympäristönsuojelun ykköstason (ja vähän kakkoskin) toiminnasta. Ihan yks parhaita, jos sanoisin. Heleppoo, halpaa, nättiä ja kivaa.

Esitellyt kasvit ovat suomalaisilta nimiltään kultapalmu, anopinkieli ja kultaköynnös ja löytyvät varsin hyvin pistokkaina kavereilta tai kaupasta. Muutkin toki toimii.

Sitten vielä samaan syssyyn toinen tuoreempi video aiheesta. Menee harppauksen verran työläämmäksi ja samalla laajenee itsensä suojelusta muiden suojelutasojen suuntaan: Puutarha asunnossani

Luontosuhdeterapiaa

Eräs viisas mies istutti kerran mieleeni ajatuksen, että luontosuhdetta kannattaa vaalia ja hoitaa ihan yhtä antaumuksella kuin parisuhdettakin. Siksikin lähdin tuossa viikoksi mökille harjottamaan lempeyttä luonnon kanssa ja eliminoin leiskumistamme häiritsevät pakoreitit kuten netin, puhelimen ja aikasemman poispääsymahollisuuden.

Taisin tosin joskus jo ennen tuosta opettajasta vaikuttumista todeta ääneen otaksumani, etten tuu koskaan rakastamaan ketään (tai mitään) luonnon osaa enempää kuin sitä kokonaisena. Ken tietää tapahtuuko se kuitenkin joskus. Jokatapauksessa: tärkeältä tuntuu. Elinvoimaiset suhteet tuottaa niin tolkuttoman määrän kaikkea feedbacklooppaavaa energiaa ja ihanuutta.

Luonto on sitäpaitsi just kiva kaveri oikeesti - medioista siit saa usein turhan rappiollisen ja vaarallisen vaikutelman. Samaan aikaan tuhon näyttämö ja vuolas elämyslähde, aah kuin ristiriidat kiehtoo mua.

Tätä kirjottaessani mussa syntyy taas itseironista naurua. Niin perinteistä: tollo kaupunkilainen lähtee ihan tohkeissaan "luontoretkelle" metsään täältä "ei-luonnosta". Luonto on taas yksi niistä sanoista, joita on vaikea käsittää. Kun kyllähän mä koen tän netissä aukeevan sukelluspaikankin myös paljolti luonnoksi. Silti tuo alla olevassa kuvassa näkyvä tummavetinen lampi tuntuu olevan jotenkin enemmän. Yksiselitteisemmin.

Oliskohan se sit niin et kaikki täällä avaruudessa koettavissa oleva on ihan yhtä paljon luontoa, mutta inhimillisen ulottuvuuden vaikuttavuuden aste vaihtelee liukuvasti? Ehkäpä tosta pyörittelystä joskus myöhemmin lisää. Nyt kun oikeestaan tahdoin vain jakaa inspiraatioksi tallenteita osista siitä, mitä me intensiivisessä vuorovaikutussuhteessamme luonnon kanssa oikein saavutettiin.

Pakko muuten viel tarkentaa, kun oon yleensä aina niin tarkka lisäämään sen "muun" tohon luonto-sanan eteen. Nyt jätin tarkotuksella tekemättä niin, koska myös mun oma ekologinen ulottuvuuteni oli tossa vuorovaikutuksessa tiiviisti mukana. Eli ei muu luonto vaan tää luonto. Inhimillisyys tuntui vähän etääntyvän. Toisinaan se tosin muistutti itsestään saamalla mun päähän hassuja vastaamattomia kysymyksiä, kuten "milloin me ihmiset oikeen alettiin miettimään, et kuulutaanko me tänne?" (Tommosten kysymysten ilmaantuminen saa muhun oloa, et voisin laittaa sitä aikaa luontosuhteeni hoivaamiseen vielä paljonpaljon enemmänkin.)

Ei vitsi kysyinpä vielä googlelta huvikseni ja kyllä vaan, joku iloinen epeli on tehny luontosuhdeterapiastakin kaupallista. Ei silti voi kuin tykätä. Onhan se ihan hyvä rohkaistua tukeutumaan ulkopuoliseen (vai sisäpuoliseen?) apuun, jos vaikka se luonto pirulainen on erehtyny olemaan uskoton.

Lammen pohjan lähteistä tihkui käsittämättömän muinaista vettä

Ukkonen nousi

Apina leikkii...

...ja ottaa osumaa vahvemmaltaan

Sateen jälkeen nousi höyryä

Kyy

"Viattomuus ja puhtuus"

Melkosen ärhäkkä hämppy

Mustikoita! 

Enempi mustikoita!

Aurinkoa ja sataa

Varpaat ytimekkäimmillään

Rauha ja jylhyys

Vibramin viisivarpaisilla kengillä oli hyvä vähän vähemmänkin kovanaamasen otuksen tallustaa

Kanttarellit oleskeli keskellä tietä

Lammen melkein ainoa lumpeen kukka oli laiturin alla

Ilta, jona en ihan malttanu lämmittelemään

Hiljaa kytevän kiihkon tarinan loppu

Tää on tämän tarinan kolmas osa ja täällä oli eka ja täällä toka.

Mitä tehdä?

Yksittäiset ympäristönsuojelutoimet tuntuvat näkemykseni kokonaisuuden kannalta melkoiselta piiperrykseltä. Uskon niiden hoituvan vähän kuin virtaavan veden paineen mukaan vaivattomasti tempautuen, kunhan rakenteet vain ovat kunnossa. Konkreettisia tekoja on myös siksi vaikeaa luetella, että koen ympäristömyönteisen muutoksen olevan kaikkiin yhteiskuntamme osa-alueisiin luikerrelleen arvomaailman kokonaisvaltaista muuttumista. Toisaalta mistäpä muusta suuret virrat syntyisivät kuin yksittäisistä tipoista.

Myös ihmisten aktivoimisen kannalta syiden, taustojen ja keinojen painottaminen tuntuu tehokkaammalta kuin tieteellisten faktojen latelu. Suuressa osassa maita ihmiset pitkälle jo tietävät tai vähintään voisivat halutessaan selvittää, että päästöjen ja kulutuksen vähentäminen ovat ympäristönsuojelua. Tarkemmat ja teoreettisemmat tiedot kannattavista toimista eivät kovin monia kiinnosta, eikä tarvitsekaan. Olennaisinta on innostuminen – ymmärrys lisääntyy kyllä matkan varrella.


Palaan pyörittelemään hyvinvoinnin ja ympäristön tilan suhdetta. Ensimmäisessä osiossa käsittelemäni ideoiden ja kokemuksen tason lisäksi hyvinvoinnin lisääntyminen vaikuttaa ympäristön tilaan myös suoraan, koska nähdäkseni suuri osa nykyisestä kuluttamisestamme johtuu yrityksistämme hoitaa pahaa oloa. Monet kulttuurimme kasvatit ovat unohtaneet, että tyytymättömyyden tunne tässä hetkessä ei välttämättä tarkoita, että tästä hetkestä puuttuu jotakin. Huomaamattamme saatamme uskoa jonkun tavaran tai matkan tai aseman saamisen olevan vihdoin se helpotuksen tuova asia – kerta toisensa jälkeen.


Tyytymättömyyttä voi helpottaa muutenkin kuin tuomalla tähän hetkeen jotakin lisää. Asennemuutos ja itsesuggestio auttavat, mutta tehokkainta on lähteä perustuksista. Mitä sinä tarvitset elääksesi ja voidaksesi hyvin? Olisiko aiheellista luopua jostakin tämänhetkisestä?


Toivon lämpimästi, että et luovu. Luopuminen lisää pahoinvointia ja toimii laiskana tapana hiljentää omatunto. Se on mielestäni yksi huonoimmista ympäristönsuojelun keinoista. Tavarasta tai toimintamallista luopuminen ei vielä ole ongelma, koska harvemmin takerrumme niihin suoraan. Sen sijaan rakennamme minäkuvaamme niiden tarjoamien palvelujen varaan. Itseensä meistä jokainen on ainakin hiukan kiintynyt ja siksi minuuden osista on vaikeaa ja usein tuskallista luopua.

Luopumista huomattavasti systeemihoksaavampi lähestymistapa tähän kaikkeen on mielestäni miettiä, miten voisi kehittää minäkuvastaan vieläkin ihanammalta tuntuvan. Millä korvata ja miten parantaa laatua kaikilla elämän osa-alueilla määrän sijaan? Ongelmana monella tuntuu olevan, että valitut asiat tyydyttävät kehnosti ja siksi jää kaipaamaan enemmän. Tämä pätee ruokavalioon: syödään prosessoitua lisäainetiivistä ja ravintoköyhää moskaa, jolloin keho ei saa mielikuvahuijauksesta huolimatta janoamiaan ravinteita ja kaipaa lisää. Seurauksena ihmiset lihovat, sairastuvat ja voivat pahoin. Pätee työn tai minkä vain tekemiseen: luovutaan unelmista ja inspiraatiosta, mennään mukaan turvalliseen oravanpyörään. Seurauksena ihmiset tylsistyvät, masentuvat ja voivat pahoin. Pätee ihmiselämään kokonaisuutena: laastaroidaan tyytymättömyyttä ylenmääräisellä kulutuksella. Seurauksena tukku ympäristöongelmia. Ehdotan ratkaisuksi opiksi ottamista ja seuraavalla kerralla parempaa valintaa. Hyvinvointiaan voi valita itse.

 

Minäkuva taipu vapaudentunteesta päihtymiseen

Niin inhorealistiselta kuin sen halutessaan voi saadakin kuulostamaan: mielestäni on totta, että ihmiset tahtovat tehdä vain kivoja ja helppoja asioita. Tämä ei kuitenkaan ole suoraviivaista – monet suomalaiset esimerkiksi puurtavat päivittäin raskaassa työssä, joka kiinnostaa heitä lähestulkoon vain palkan osalta. Ei takuulla ole kivaa eikä helppoa, mutta heidän todellisuustunnelistaan käsin katsottuna kuitenkin luultavasti mukavampaa kuin esimerkiksi työttömyys.

Minusta tuntuu hyvin tärkeältä kannustaa ja luoda ihmisille yhä enemmän mahdollisuuksia ja rohkeutta toimia juuri näin. Toivon jokaisen tekevän yhä kivemmalta ja helpommalta tuntuvia asioita elämissään. Tekemistensä kokeminen kivaksi ja helpoksi luo väistämättä hyvinvointia kokijalle ja näin aiemmin kuvaamani vuorovaikutuksellisen hyvinvoinnin lisääntymisen kierteen palautesilmukat saavat vettä myllyynsä.

Ympäristönsuojelu voi todellakin olla tämänkaltaista kivaa ja helppoa toimintaa. Yhtenä arkipäivän esimerkkinä se näkyy kulutustottumusten muutoksena. Ympäröivän kulttuurin muuttuessa yhä ympäristömyönteisemmäksi yksilö joutuu kohtaamaan yhä voimakkaamman palautteen vastuuttomasta kulutusvalinnasta. Palaute ilmenee sekä muiden reaktioina, että tietoisuuden lisääntyessä myös oman ”hyvyytensä” kyseenalaistuksena. On siis helpompaa ja kivempaa valita jatkossa ympäristöystävällisemmin. Tieto lisää tuskaa vain, jos ei anna sen vaikuttaa arvoihinsa ja sen myötä tekemisiinsä. Tahalliset tiedon unohtamisyritykset tai korviensa sulkeminen ne vasta tuskallisia ovatkin ennen pitkää. Kuplilla on tapana puhjeta.

Pyh!

Vaikka koen mitä-osuuden yksityiskohtien olevan ympäristönsuojelunäkemykseni kannalta hienosäätöä, se tuntuu silti myös tärkeältä ja merkitykselliseltä. Opiskelusta saamani hyöty kohdistuu luultavasti ja toivottavastikin eniten tälle osa-alueelle ja haluan tulevaisuudessa osata painottaa sitä enemmän.

Yhtä yksittäistä muutoskohdetta tahdon kuitenkin nyt käsitellä erikseen, koska se on niin laajasti koko globaalin yhteiskuntamme verkottanut ja ympäristökriisin kanssa selkeästi käsi kädessä kulkeva kokonaisuus. En ole ihan varma pitäisikö talousjärjestelmäämme ollenkaan kutsua taloudeksi, koska se ei nykyään toteuta taloudellisuutta kovinkaan hyvin. Taloudellisella kun tarkoitetaan ainakin kestävää, tehokasta ja vähäjätteistä, mitä jatkuvaa kvantitatiivista kasvua vaativa järjestelmämme ei todellakaan ole.

On elinympäristömme mielipuolista tuhoamista ylläpitää tällä rajallisella planeetalla järjestelmää, joka tarkoituksellisesti tukee kulutuksen vauhdittamista. Tätä toki lieventää markkinoiden painopisteen siirtyminen aineettomien hyödykkeiden kauppaamiseen. Siltikään emme koskaan pääse eroon raaka-aineiden loputtoman kierrättämisen mahdottomuudesta, emme päihitä termodynamiikan toista pääsääntöä. Kestävän talousjärjestelmän olisi pohjattava olemassa oleviin resursseihin.


Toisaalta ympäristön tuhoaminen voidaan myös saada riittävän luotaantyöntäväksi esimerkiksi verotuksen kautta. Verotus kuitenkin on pakottava tai vähintäänkin hyvin painostava keino, kuten koulutusjärjestelmän kautta tapahtuva kasvatuskin. Koulussa aivopestään kansalaisia mielestäni osittain huonoihin ajatusmalleihin ja verorahoja syydetään moneen täysin käsittämättömään kaivoon. Näen ympäristönsuojelulliset pakkokeinot rankaisevana, mutta välttämättömänä välivaiheena – vähän kuin kapinoineen teinin kotiarestina. Niillä on kiistatta monia hyviäkin puolia, kuten kohtuullisen nopea toteutettavuus. Uskon kuitenkin ihmiskunnan pikkuhiljaa oppivan kantamaan vastuuta ja sen myötä tuntuu tärkeältä suoda ja ottaa myös vapauksia. Vapaa yhteiskunta on luova ja etenevä yhteiskunta.

Ympäristönsuojelu ei ole ensimmäisten joukossa listassa asioista, joista vaikuttaa järkevältä aloittaa vapauksia painottavamman yhteiskuntajärjestelmän kokeilu. Ajankohtaisempi esimerkki sellaisesta on tiedostojen vapaa jakaminen – nykyiset rajoitustoimet ovat kuin tekohengitystä jo kuolleelle dinosaurukselle. Tämä linkittyy myös helppojen ja hauskojen asioiden tekemiseen: jos ilmennät itseäsi innoittavia tekeleitä ja toimia, luultavasti koet niiden levittämisen hyvin arvokkaaksi.

Toisinaan mietin, onko minulla taipumusta haukata niin sanotusti liian isoja paloja ja pitää itsestäänselvyyksinä pienempiä. Onko mitään järkeä alkaa hahmotella laajaa kulttuurin ja talousjärjestelmän muutosta. Kannattaisiko mieluummin keskittyä puhumaan vaikka erilaisista päästöverotusmalleista ja pikkuhiljaa alkaa miettiä, että entä sitten ne poistot. Nämäkin kun jo ovat nyky-yhteiskunnalle suuria kysymyksiä, vaikka toki niitä monet tällä hetkellä ratkovat.

Olen kyllä hyvin kiinnostunut ja toivon oppivani lisää myös tämän hetken käytäntöä esimerkiksi valtiollisella tasolla painottavista asioista. Kuitenkin suorat poliittiset vaikuttamismahdollisuuteni ovat nyt melkoisen pienet, joten koen suurempaa hyötyä ja nautintoa keskittymällä oman elämäni käytännön piiperryksen lisäksi kanavoimaan ympärilleni mahdollisimman paljon ympäristönsuojelullista inspiraatiota ja motivaatiota. Helpoiten tämä tuntuu onnistuvan, kun asettaa tavoitteet mahdollisimman korkealle.

Mitä maailmoja, mitä mahdollisuuksia

Mitä tahansa teemmekin, emme koskaan tule pääsemään yhteenkään paratiisiin, vaikka ne ovatkin kieltämättä tienviittoina toimivia. Niin kauan kuin on liikettä, tulee olemaan ristiriitoja. Ainoa pysyvä asia on muutos. Tähän dogmiin suhtaudun hyvin fanaattisesti.

Jatkoa tarinaan hiljaa kytevästä kiihkosta

Tää on toka osa ja täällä oli eka ja täällä kolmas.


Miten asioita voitaisiin hoitaa ja miten ne tuppaa hoitumaan?

Nykyisen globaalin ympäristökriisin voi nähdä johtuvan väestönkasvun lisäksi länsimaisen modernin kulttuurin ennennäkemättömän tehokkaasta levittäytymisestä maapallolla. Siksi luontevalta ratkaisulta tähän kriisiin tuntuu uuden, ympäristöyhteensopivamman kulttuurin leviäminen ja levittäminen tilalle. Länsimaisen kulttuurin vienti tapahtui ja tapahtuu edelleen monissa maissa aiemmin historiassa tapahtuneeseen verraten hyvin nopeasti. Kaikkien nykyisten ympäristömuutosten ja etenkin ilmastonmuutoksen nopeuden huomioon ottaen samanlainen leviämisnopeus ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi alkuunkaan.

Shanghai

Kulttuurin välittymisen yksiköt eli meemit käyttäytyvät siinä mielessä samantapaisesti esikuviensa geenien kanssa, että toimivat muodot kopioituvat ja yleistyvät, huonommat menettävät valta-asemaansa ja hyvin haitalliset kuolevat nopeasti pois. Lajeilla on ympäristömuutoksia kohdatessaan sitä paremmat mahdollisuudet selvitä, mitä monimuotoisempi geenipooli niillä on: hyvin suppeaan ekolokeroon erikoistuneet lajit ovat usein herkimmin uhanalaisia. Sama pätee meemeihin. Mitä runsaammin meemimateriaalia meillä on käytettävissämme, sitä paremmat ovat mahdollisuutemme löytää kriisitilanteessa juuri ne meemit, jotka edesauttavat parhaiten selviämistämme.

Miten sitten saamme kestävämmän kulttuurin leviämään riittävän nopeasti?

Internet ja sen myötä valtava määrä uudenlaisia sosiaalisia medioita toimii aivan tolkuttoman tehokkaana meemievoluution kiihdyttäjänä. Mielestäni harmillisen monet vanhemman sukupolven ympäristövaikuttajat menevät siinä mielessä metsään, että he eivät ymmärrä netin mahdollisuuksia vaan ajattelevat sen olevan yksi vain vähän kummallinen media muiden joukossa.

Ei netti tietenkään ole minunkaan mielestäni mikään täydellinen vastaus ympäristöongelmiimme, mutta on todella pysäyttävää seurata, kuinka valtavan tehokkaasti, nopeasti ja laajasti asioita nousee siellä pintaan. Useimmiten tahattomasti ja haparoivan oloisesti – vähän kuin kokeilevan lapsen sattumuksina. Kuitenkin nämä satunnaiset, usein hauskat sattumukset leviävät tunneissa tai päivissä lähestulkoon ympäri maailman. Facebookilla on nykyään mahdollista tavoittaa yli 500 miljoonaa ihmistä ja sen merkitys ja käyttäjämäärä kasvavat koko ajan. Useissa maissa lähes kaikki nuoret liittyvät siihen.

Vaikuttaa siltä, että huumorin lisäksi nettiä aletaan käyttää tulevaisuudessa yhä enemmän myös tiedolliseen hyötyyn painottuneisiin asioihin, kun aktiivisin käyttäjäkunta aikuistuu. Tai siis sitähän tapahtuu jo nyt, kuten esimerkiksi arabimaiden viime aikaiset kansannousut ovat osoittaneet. Luulisi, että tahdon vain riittäessä ympäristöongelmatkin talttuisivat samoin tein – nehän eivät edes vastustele kuten valtaan fiksoituneet diktaattorit. Suomessakin useita blogeja on noussut niin suosituiksi, että niiden kirjoittajilla on yhtä paljon tai enemmänkin vaikutusvaltaa kuin julkkiksilla tai jopa poliitikoilla, jotka saavat näkyvyyttä perinteisissä medioissa.

Vaikuttunutta, viherjuomaa ja se hyvä olo

Tämä osoittaa mielestäni selkeästi, että netissä tapahtuu todella tehokkaasti uuden kulttuurin leviämistä. Mikä tärkeintä: siinä ei tarvitse olla takana taloudellisia intressejä. Ihmiset saavat melko vapaasti valita, mitä palaavat lukemaan ja mistä pidemmän päälle vaikuttuvat. Tällä tavalla mielestäni on hyvin todennäköistä tavoittaa niitä oikeasti toimivia, kollektiivisesti hyvältä tuntuvia ja kestäviä toimintatapoja.

Tämän osuuden sanoista kuultaa ilmiselvästi läpi kiinnostukseni käynnissä olevaa informaatiovallankumousta kohtaan ja viehtymykseni sosiaalisiin medioihin. Painotan omaa näkökulmaani, mutta eivätköhän kaikki jostakin näkökulmasta tehokkaat ympäristönsuojelun keinot ole kokonaisuuden kannalta hyödyllisiä ja tarpeellisia. Kuten sanoin, ihmiset vaikuttavat olevan tehokkaimmillaan seistessään innostuneina tekojensa takana.

Eihän se klapi ihan tolla puhaltelulla syttynyt

Mitä saattaa kannattaa tehdä täällä?

Tarina hiljaa kytevästä kiihkosta

Prosessikirjotin kouluun tämmöistä tehtävänantonaan ympäristösuojelunäkemykseni. Toisin sanoen siis mm. ihan mikä vaan. Annan kaiken kunnian kaaokselle, että tähän tällä kertaa valikoitu juuri tätä. Mahollisesti hiukka selkeempää ja juurtajaksavampaa kuin välillä, koska sain matkan varrella aika paljon kiemuraisuuden vähentämistä kannattavaa palautetta.

Täällä on toka osa tätä tarinaa ja täällä kolmas. Tää tässä on eka:


Oon asunut ikäni Helsingissä, mutta silti aika kaukana sen kaupunkimaisesta puolesta – ensin melkein pohjoisrajalla ja nykyään sentään kehäykkösen sisäpuolella, mut siltikin niin kylämäisessä Käpylässä. Lapsena meidän talon takana alkoi heti pieni metsikkö, jossa leikittiin usein, ja ala-asteen suunnistuksessa meinasin kerran juosta päin valtavaa uroshirveä. Viime kesänä räkättirastaat pesi mun ikkunan alla, kunnes lokit päätti vuorovaikuttaa niiden kanssa. Henkisesti kaupunkius varsinkin lapsena oli kai vieläkin kauempana – varhaisia muistoja mulla on eniten pitkistä kesistä, jotka vietettiin mökillä. Monia semmosia, joissa vaan istun ja oon pysähtyny katsomaan jotain luonnon isoa tai pientä osaa. Syvästi vaikuttuen. Kivet ja kasvit hehkui jotain voimaa. Noi tuntuu yksiltä mun elämän henkisimmistä kokemuksista, joten kai se selittää miks musta tuli tämmönen – oon uskonnollinen fanaatikko.

Mitä tämä on tarkoittavinaan ja miksi pidän ympäristönsuojelua tärkeänä?

Erona moniin muihin uskonnollisiin fanaatikkoihin, näkemykseni eivät ole ehdottomia ja niin – enhän minä lopulta useimmiten ihan kauhean fanaattinenkaan ole. En osaa enkä halua tulkita tai selittää näitä henkisiä kokemuksiani kovin pitkälle. Siksi kaikki varsinaiset uskonnot tuntuvat todella vierailta, vaikka näenkin niiden alun perin kumpuavan samantapaisista kokemuksista. Karkeasti ottaen henkisyydellä tarkoitan kokemusta elämän syvyydestä ja henkisellä kokemuksella hätkähdyttävän koskettavalta ja pysäyttävältä tuntuvaa hetkeä. Uskon sellaisten olevan lähtemätön osa ihmisyyttä, vaikka kaikki eivät niitä samalla nimellä kutsukaan. Esimerkiksi erityisen jylhän maiseman katselu vaikuttaa aiheuttavan kulttuurista riippumatta useille samantapaista tunnetta.

Päijänne

Fanaattisuuden puutetta näkyy alleviivaavasti siinä, että olen joutunut moneen kertaan käymään läpi ajatuspolkuja, miksi ympäristöä edes kannattaa suojella. Minussa on paljon luottamusta luonnon kykyyn itseorganisoitua ihmiselle käsittämättömilläkin tavoilla. Siksi en yleensä osaa perustella ympäristönsuojelullisia toimiani tai haluani kannustaa muitakin toimimaan samoin sillä, että niin pitää/pitäisi tehdä. Itselleni perustelen sen yksinkertaisesti: tuntuu oikealta.

Miksi se sitten tuntuu oikealta? On hankalaa keksiä kattavaa selitystä tähän, minkä seurauksena mielelläni lasken sen yhdeksi niistä minulle käsittämättömistä tavoista, joilla luonto itseorganisoituu. Toisin sanoen: luonto toteutuu kauttani, eli minussa, ollessani yksi pikkuruinen osanen sitä. Koska en ymmärrä niin itseäni kuin luonnon kokonaisuuttakaan täysin, osa toteutuvuuden tavoista menee väistämättäkin yli käsitykseni.

Kanssaihmisille ei tietenkään yleensä riitä, että jokin asia tuntuu olevan minusta oikein. Vaikka koen lopulta mahdottomaksi todistaa muille tunteisiin palautumattomasti yhtikäs mitään, voin kohtuullisen helposti keksiä joitakin heille todennäköisesti paremmin kelpaavia perusteita.

Tärkeimmältä näistä perusteluista tuntuu vähän kaikelle elämälle ominainen taipumus suotuisempiin olosuhteisiin hakeutumiseen, säilymiseen ja leviämiseen. Minua itseäni, ihmislajia ja elämää ylipäänsä ajaa selviämisvietti. Selviämisellä en tässä tarkoita pelkästään välitöntä hengissä pysymistä, vaan myös jatkuvaa hakeutumista kohti vahvempaa elinvoimaa ja hyvinvointia, sekä ainakin joidenkin itsestään tietoisten lajien kohdalla myös tarkoituksellista kehittymistä paremmaksi.

Koen, että seuraava askel tämänkaltaisen selviämisen kehityspolulla sisältää sen, että ihminen oppii kestävän ja muuta biosfääriä riistämättömän elämäntavan – huolimatta siitä, että hänellä olisi mahdollisuus riistää. Toinen harppaus, joka tavallaan vaikuttaa niin itsestään selvältä, mutta silti toisinaan tuntuu valtavalta, on kollektiivinen oivallus oman hyvinvointimme linkittymisestä vahvasti jokaisen muun biosfäärin osan hyvinvoinnin kanssa. Tämä linkittyneisyys ei toki aina välttämättä ilmene käytännön tasolla katsoen perinteisen mekanistisesti tai kemiallisesti vaan myös tietoisuutemme kautta. Näin jo siksi, että käsitys hyvin voimisesta sitoutuu osittain näkökulmaan – tuntuu mahdottomalta ajatellakaan tosissaan tilannetta, jossa samaan aikaan näen ympärilläni pahaa oloa ja itse koen voivani täydellisen hyvin. Jotkut toisaalta voivat olla minua vähemmän empaattisia, mutta ulkopuolella tapahtuvaa kärsimystä pakoon en silti usko kenenkään täysin pääsevän.

Selviämisperusteluni ei ole aukoton siinä mielessä, että pohjimmiltaan tunnen kaiken vastaantulevan käyvän. Minulle sopii hyvin, että evoluution eläinkoe nimeltä ihminen loppuu. En vastusta. On ihan okei, jos vetäisemme maton omien jalkojemme alta. On okei myös, jos ihmiskunnan mukana täältä häipyy liuta muitakin elämänmuotoja – vaikka tyystin elämä tuntemassamme muodossaan. En tosin pidä niin äärimmäistä tapahtumaketjua tällä hetkellä missään määrin realistisena.

Tämän vahvan vastustamattomuuden lisäksi on selvää, että kannustan ihmisen ja muiden muotojen eloa. Kannustan kädet ojossa huutaen, naurettavan iso fanitushattu päässäni, vuvuzela hampaiden välissä. Äänestän teoillani monimuotoisuuden ja jatkuvuuden puolesta. Olen valmis taistelemaan niitä myötään. Haluan minimoida tarpeetonta kärsimystä ja kuolemaa. Tarpeellista tai välttämätöntä kärsimystä ja kuolemaa kohtaan taas tunnen syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta. Jokainen eliö vie resursseja muilta ja monen olemassaolo on jatkuvaa tappamista. On hienoa olla osa tätä elämän kiertokulkua – nykyisin käyttämällä hyväkseni muita eliöitä ja aikanaan oman ruumiini tullessa hyödynnetyksi.

Sammal

Muita perusteluja ympäristönsuojelulle ovat esimerkiksi empatia jälkipolvia, muita ihmisiä ja elämänmuotoja kohtaan sekä uteliaisuus. Palan halusta nähdä, mihin rakas ihmiskuntamme oikein vielä pystyy. Onko tämän mittakaavan vastuunotto lajillemme mahdollista ja mitä siitä seuraa, jos on. Ympäristöseikat myös liittyvät oikeastaan kaikkeen olemiseen ja tekemiseen, joten mitä tahansa mielenkiintoista voi liittää kokonaiskuvaansa niistä ja minkä tahansa mielenkiintoisen tutkimisesta on hyötyä.

Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut paljon hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun suhdetta ja siksi tahdon nyt syventyä siihen hiukan tarkemmin. Olisiko ympäristön hyvinvoinnista kiinnostuminen myös omasta hyvinvoinnista seurannut pakko ja toisaalta, mitä vaikutuksia ympäristönsuojelulla on hyvinvointiin?

Yksi tärkeimmistä hyvinvointia suoraan ja palautesilmukoituvasti lisäävistä tekijöistä on mielestäni vahvasti ympäristönsuojeluun liittyvä ykseydenkokemus eli kokemus holismista. Ykseydenkokemuksen puute vaikuttaa aiheuttavan pitkälti vastaavan ilmiön kuin yhden yksilön tasolla egoksi usein kutsutun osan dominointi. Yleisellä tasolla yksilö ja yhden yksilön tasolla ego ovat tällöin verrattavissa huiluun, joka luulee olevansa kokonainen sinfonia – ei siis edes sinfoniaorkesteri lukuisine soittimineen, vaan todella sinfonia. Tapahtuu hyppy ajalliseen ja toiminnalliseen ulottuvuuteen. Jos yksilö hahmottaa maailman vain omien elämänkokemustensa kimppuna, hän voi helposti suhtautua ympäristönsuojeluun tarpeettomana.

Ykseydenkokemuksen suora vaikutus hyvinvointiin on selkeä: loputon yksinäisyys ei yksinkertaisesti tunnu sosiaalisesta eläimestä hyvältä. Palautesilmukat taas tuntuvat toimivan niin, että kokiessani yhteyttä muihin saan hyvinvointia heidän hyvinvoinnistaan ja he minun. Tämä puolestaan luo edelleen uusia palautesilmukoita ja kannustaa elämäntapaan, joka pyrkii säilyttämään kokonaisuuden toimivuutta eli esimerkiksi monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluja.

En usko täysin niin sanottuun länsimaiseen aktiiviseen hyvinvointiin, jonka mittariksi voisi karkeasti sanoa materialistisen vaurauden, enkä niin sanottuun perinteiseen itämaiseen passiiviseen hyvinvointiin, jossa hyvinvointia haetaan askeesista ja meditaatiosta. Sopiva yhdistelmä molempia tuntuu tehokkaimmalta: riittävät materialistiset olosuhteet ja riittävää mielen tyhjyyttä ja puhtautta. ”Riittävä” ei länsimaiseen tapaan verrattuna ole kovinkaan paljon. Materialismin lisäksi länsimaissa voidaan hyvin yhä enemmän myös itsen toteuttamisen kautta, minkä näenkin hyvänä kehityksenä. Kiinnostavien asioiden tutkiminen ja toteuttaminen luo niin paljon hyvinvointia, ettei sitä ole tarpeellista enää pönkittää hetkellisesti ja kehnosti auttavalla materian haalimisella. Materian välinearvo näin ollen korostuu – sitä tarvitaan yhä vähemmän tekniikan kehittyessä yhä paremmin juuri halutut palvelut tarjoavaksi. Jokaisessa vuorovaikutuksellisessa ihmisryhmässä väistämättömät statussymbolit aletaan nähdä enemmän siinä, mitä teet eikä siinä, mitä omistat.

Tuntuu vieraalta ajatukselta, että minulla olisi erikseen jokin virallinen ja vapaa-ajan kanta ympäristönsuojeluasioihin. En voi hyvin, jos elän vastoin sitä, mitä tahdon olla. Olen myös usein melkoisen tehoton toimissani, jos en seiso täysillä tekemisteni takana. Täysillä takana seisomisella en tarkoita, että pitäisin tapaani tehdä ainoana oikeana mahdollisuutena. Ympäristönsuojelunäkemykseni perustuu todellisuustunneliini, joka kyllä muokkautuu alati yhä toimivammaksi, moniulotteisemmaksi ja avarammaksi, mutta on siltikin lopulta kovin kapoinen.

Todellisuustunnelinsa rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden muistaminen tuntuu helpottavan mitä tahansa toimintaa – varsinkin sellaista, josta monilla on hyvin erilaisia ajattelutapoja. Jokainen meistä kulkee tässä ”tunnelissa”, jonka on todellisuuteen liittyvistä käsityksistään tietoisesti ja tiedostamattaan rakentanut. Olemme enemmän tai vähemmän sokkoja kaikkien muiden ihmisten todellisuustunneleille. Tämän vuoksi toisinaan on hyvin haastavaa ymmärtää ja hyväksyä heidän tekemiään ratkaisuja – emme näe niitä loogisia tunnelinmutkia, jotka ovat päätökseen johtaneet.

Suomenlinnan tunneli

Pidän todellisuustunneliajattelusta, koska se helpottaa muistamaan, että voin hyvin pitkälti vaikuttaa, mihin suuntaan kaivan itselleni tietä. Myös lempeys ja myötätunto niin muita ihmisiä kuin itseänikin kohtaan helpottuu.

Tuntuu tärkeältä todellisuustunnelin rajallisuuden hyväksymisestä huolimatta astella sitä pitkin rohkeasti. Useissa ympäristönsuojelijan roolissa toimivissa, itseni mukaan lukien, voisi helposti olla enemmän jykevyyttä. Ehkä alan näennäinen uutuus aiheuttaa toisinaan liiallistakin nöyristelyä ja altavastaamista. Toisaalta samoin tein riskinä on myös keikahtaa siihen toiseen ääripäähän ja alkaa katsomaan vähemmän ympäristötietoisia ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Uutuudessa on silti etunsakin: ei olla vielä ehditty kangistua toimintatapoihin, joilla asiat on aina hoidettu.

Miten asiat sit voitais hoitaa? Siitä täällä. 

Systeemihoksaamista

Joskus huomaan kieriväni maassa jossain syrjäsessä kolkassa. Esimerkiksi toteemalla kaiken ympäristöstä mitenkään mahollisesti puhuttavan aina palautuvan arvoihin. Tuntuu ku hakkais itteensä frisbeellä päähän - ei vaivaudu ees heittään sitä ilmaan ku takashan se sieltä kuiteski kopsahtaa. Mitä ituu on puhuu sit ikin mistään kellekään. Mitä ituu on keskustella ydivoimasta ihmisten kanssa, jotka pitää halvalla posotettavaa energiaa niin tärkeenä arvona, et on hyvä homma ottaa vaikka mimmosia riskejä sen edestä.


Siinä kierin ja sepitän itelleni, etten mä ainakaan taho mukiloida kenenkään arvoja mihinkään suuntaan, enkä varsinkaan taho et mun arvoja mytätään.

Läps. Eikun haluunhan mä. Haluun vaikuttaa erinäisiin arvoihin, enimmäkseen omijalleen yhä enemmän hyvinvoinninkokemusta tuottavasti. Haluun et omat arvoni vaikuttuu. Sitä voisi kutsua myös aivopesuksi ja manipuloinniksi. Kaikkihan sitä semmosta tekee. Ja jos väität vastaan, se väistämättä jo pesee mua uuteen.


Haluun oppii vaikuttaan tehokkaammin.


Systeemiälykäs vaikuttaminen on tehokasta. Onko se kummakaan, kun siis taka-ajatuksena on tiedostaa, että muutos jonkin järjestelmän yhdessä osasessa voi aiheuttaa muutoksia koko järjestelmän toiminnassa ja vaikuttaa arvaamattomasti myös muihin järjestelmiin. Toisin sanoen maailman kans leikkimistä sen omilla säännöillä.

Me ihmiset tupataan rajaamaan yleensä huomiomme lähinnä vain niille kaikista tutuimmille, arkiajattelun ja jokapäiväisen kokemuksen, todellisuustunneliemme mukaisille systeemisille tasoille. Tämä on yksi syy sille, miksi arkipäivän toiminnan aiheuttamat, mutta vasta pitkällä aikavälillä ilmenevät muutokset jäävät helposti unohduksiin päätöksenteossa.


Ilmastokeskustelusta löytyy lukuisia esimerkkejä, miten ratkaisumahdollisuuksien sijaan korostuvat ongelmat ja yhteistoiminnan sijaan syyttely. Keskittyminen ylenmäärin siihen, kuka on oikeassa muutoksen olemassaolosta ja vakavuudesta, vie herkästi julkista keskustelua ratkaisujen kannalta epäolennaiseen suuntaan. Tutkijat ja päättäjät vääntävät ja taka-alalle jää, mitä asialle päätämme tehdä tästä erimielisyydestä huolimatta.


Solmukohdat tässä päätöksessä ovat seuraavat kaksi skenaariota:

1. toimimme laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta toimemme eivät auta
2. emme toimi laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta se olisi ratkaisevasti auttanut eli ts. kävi köpelösti

Riskejä yksinkertaistetusti tutkailemalla helposti huomaamme, että ensimmäisessä tapauksessa kärsii talous ja toisessa tapauksessa kärsivät talouden lisäksi monet muutkin yhteiskunnan toimivuuden osa-alueet, kuten terveys ja ravinnonsaanti.

Viime aikoina keskustelu on systeemiälykkäämmin siirtynyt enemmän siihen, miten ja missä määrin toimimme.

Tutkittu tieto on välttämätön, mutta ei riittävä edellytys systeemiälykkäälle osallistumiselle. Luotettavaa tietoa tarvitaan, jotta ympäristönsuojelun toimet voidaan keskittää ekosysteemien toiminnan kannalta oleellisimpiin kohtiin. Tällaista tietoa voidaan kuvata kokonaisuuden vipuvoiman käsitteen avulla.


Kokonaisuuden vipuvoima on määritelty yhdeksi systeemiälyn neljästä kivijalasta. Sen hyödyntämisessä tarvitaan kolmea muuta kivijalkaa: ihmisen tunneolemusta, symboliherkkyyttä ja halua elää merkitsevästi.


Inhimillistä toimintaa motivoi halu elää mielekkäästi ja yksilön pyrkimys tehdä tärkeäksi ja kiinnostavaksi kokemiaan asioita. Ympäristönsuojelun koetaan usein olevan lähtökohtaisesti tällaista tärkeää ja mielekästä toimintaa. Systeemiälykkään ympäristötietoisuuden haasteena onkin konkretisoida tämä lähtökohta ihmisten arkipäivässä. Miten siis saada ympäristönsuojelu muuttumaan systeemiälyttömästä sivusta seuraamisesta yhä enemmän kohti aktiivista käytännön toimintaa?


Kokonaisuuden vipuvoima merkitsee, että pienilläkin teoilla voi olla suuria vaikutuksia. Pienet, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla tapahtuvat teot voivat sysätä kehitystä myönteiseen suuntaan.

Symboliherkkyys tarkoittaa, että erilaisilla symbolisilla kuvauksilla voi olla paljon vaikutusta asenteisiimme ja käyttäytymiseemme. Sen merkitys näkyy selvästi niissä ympäristöongelmissa, joita vastaan on kamppailtu voimallisimmin ja menestyksekkaimmin. Yläilmakehän otsonin vähentymiseen liittyvät ongelmat on kiteytetty otsoniaukon käsitteen avulla ja happamoittavien yhdisteiden aiheuttamia pulmia on esitelty puhumalla happosateesta.

Tunneolemus on jäänyt vähälle huomiolle tietoa ja asiantuntemusta painottavassa ympäristötutkimuksessa ja -politiikassa. Kasvi kasvaa itse. Väkivalta harvemmin toimii. Kasvi ei kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka uhkaillaan, painostetaan ja pakotetaan. Ihmisen kohdalla jotakin saattaa tapahtua, mutta tehokkuus ja kestävyys eivät ole nähneetkään huippua. Sen sijaan myönteisyys, ilo, vapautuneisuus, onni, jaettu autuus, inspiraatio ja jopa huumori ovat ympäristönsuojelun toimivuudessa oleellisia ihmisen tunneolemukseen liittyviä elementtejä. Esimerkkiä näyttämällä, omaa intohimoa seuraamalla ja toiset syyllistämisestä vapauttamalla, rohkaisemalla ja kannustamalla saadaan tuloksia huomattavasti systeemiälykkäämmin. Valistus ja lisätiedon jakaminen auttaa silloin, kun viestinnän vastaanottaja tunnistaa omien tietojensa puutteellisuuden.

Systeemiälykäs ympäristötietoisuus ei kuitenkaan johda katteettomaan optimismiin, vaikka se tunnustaakin myönteisyyden voiman ihmisten motivoinnissa. Yhtenä systeemiälyttömän ympäristötietoisuuden merkkinä voidaan pitää ympäristönsuojelussa usein ilmenevää liiallista synkkyyttä ja syyllistämistä, joka helposti johtaa toimijoiden lannistumiseen.


Ympäristökysymykset kun nousevat monesti esiin maailmanlopun ennustusten kaltaisina tulevaisuuden uhkakuvina. Mielikuvat ympäristömuutosten lähtökohtaisesta negatiivisuudesta ovatkin pinttyneet ajatteluumme luultavasti niin syvälle, etteivät myönteiset kehityskulut pääse esiin ilman systeemihoksaamista.


Joten joo, leikitäänks systeemiälyllä?


Systeemiälykkäästä ympäristönsuojelusta voi lueskella lisää ainakin Jari Lyytimäen Unohdetuista Ympäristöongelmista.

Hyvinvointi lisää vointii

Viimeaikoina oon ite kiehtoutunu tosi paljon hyvinvoinnin hienosäädöllisistä jutuista ja varmaanki sen seurauksena miettiny hyvinvoinnin ja ympäristöheräämisen (puhumattakaan kaikenlaisista muista heräilyistä) yhteyksiä. Tarpeeks huonovointisena ympäristön hyvinvointi ei jaksa pahemmin kiinnostaa. Sitä syö vaikka oman vastasyntyneen lapsensa, jos on tarpeeks nälkä. Tai näin käymisestä ainaki jostain joskus kuulin huhua.


Ja toistepäin myöski tää niinku monesti parhaat, maadotus ja yhteys tuntuu hyvältä ja hyvältä tuntuminen lisää yhteyttä.


Mikä muu lisää hyvinvointia? Uteliaisuus, joka pakottaa etsiin toimivuutta. Mikä käytännössä?


Yksilöllisen systeemitason outputti ja inputti.


Mitä mä tuon ulos musta, mitä teen? Oonko sitä mitä haluun olla, teenkö just niit juttuja joit eniten palavasti hingun? Oonko ihan huiman innoissani mahollisuudest olla täs ja tää ja koittaa mennä tonne ja sit sinne? Rakastanko toimijoita joit ilmennän?


Mitä mä laitan sisään muhun? Onkse hyvää, maistuuks, tuntuuks, inspiroiks, opettaako, viekö tohon ja sit siihen suuntaan?


Eikä se riitä. Mulle ei riitä yksilöllinen taso, mut siin tuntuu sijaitsevan perustukset. Ehkä koska se on helpointa hahmottaa. Ehkä koska vaikutukset on päivänselviä. Ehkä koska muualta on hankalaa alottaa.