Tiedämme maailman olevan pirunmoisen kompleksinen ja kaoottinen systeemi. Se jopa tuntuu täysin itsestäänselvältä ja yksinkertaiselta joka kerta, kun tulemme ajatelleeksi asiaa. Emme kuitenkaan sisällytä tuota tietämystä useimpiin arkisiin ajatuksiimme ja tekoihimme. Se johtuu nähdäkseni siitä, ettemme tahdo tulla hulluiksi.
Toisin sanoen tahdomme säilyttää inhimillisen toimintakykymme. Arkitodellisuudessamme meidän ei ole käytännöllistä toimia kovin kokonaisvaltaisesti. Jo ihmisen ja maapallon mittasuhde tekee vähänkään mutkikkaampien kokonaisuuksien käsittelemisestä mahdotonta. Puhumattakaan ajattelumme tai edes nykyaikaisen teknologiamme tiedonkäsittelykapasiteetista. Niin helposti katsomme suoraa taivaanrantaa silloinkin, kun olisi syytä nähdä sen kaarevuus - muistaa muitakin kokoluokkia kuin se ominaisin.
Systeemiteoreettinen ymmärrys ei tietenkään ole itsestäänselvää näin ollen silloin, kun sitä ei käytetä. Systeemiälykkäitä ratkaisuja ei synny yleensä tosta noin vaan nopeasti ja yksinkertaisesti, koska se ei ole helppoa, kuten eivät ole useimmat muutkaan älykkyyden muodot. Kuitenkin tämänhetkisten ympäristövaikutustemme massiivisuuden ja moniulotteisuuden huomioon ottaen olisi mun mielestä aika hittolaisen tärkeetä sulauttaa systeemiymmärrys arkiseen olemiseemme. Todellisuustunneliemme rakenteista myös ilmaan, jota hengitämme.
Itse asiassa oon havainnut, että mulle jopa ainoat uskottavat ja kestävät velvollisuus ja oikeus kumpuaa ykseydenkokemuksesta.
Noin radikaaliksi vetämättäkin on selvää, että pysyvä henkilökohtainen kokemus roolistamme osana tätä maapallo-systeemiä ja linkkinä lukuisissa sen vaikutusketjuissa on mm. ympäristöyhteensopivien toimien onnistumisen kannalta välttämätöntä. On vaikea välittää järjestelmästä, jonka jakamaton osa ei tajua olevansa. Jos ympäröiva maailma on vain "tuo tuolla" ja minä olen "tämä tässä", on vaikeampi motivoitua välittämään laajasti.
Miten tuon kokemuksen sitten voi saada pysyvämmäksi? Voi olla, että jossain vaiheessa kirjotan jotain nykyisen ympäristöliikehdinnän synnyn ja muiden 60-luvun tapahtumien liittymisestä tähän, mutta vähintäänkin sitä pysyvyyttä voi lisätä niinkuin useimmissa muissakin taidoissa: harjoittamalla. Jo melko pienillä säännöllisillä ponnistuksilla kokonaisvaltainen näkökulma alkaa automatisoitua, jolloin työkaluja ei tarvitse joka kerta kaivaa aksioomista ja systeemin ylikuormituksesta seuraavalta piupalipaupalilta vältytään.
"If you want to become a concert pianist, do it every day. You want to be a writer, do it every day. You want to become depressed, think depressing thoughts every day. You want to become an optimist, think cheerful thoughts every day. Do it every day."
-Robert Anton Wilson
