Meditation for environmentalists

Hämärässä huoneessa hiljaa istuminen, mitä muuta se on kuin potentiaalisen kokonaisvaltasesti kehittävää ja terveyttävää itsehoitoa?

No, esimerkiksi parasta mahdollista passiivista ympäristönsuojelua. Siis sellaista, jossa ympäristövaikutukset pyritään saamaan mahdollisimman lähelle nollaa. Toimii täydentäjänä aktiiviselle suojelulle, jossa vaikutukset painetaan teoreettisesti miinukselle, jolloin tulee "neutraloineeksi" muidenkin vaikutuksia.

Tosin tällaisena Suomen huhtikuun koleana päivänä sisätiloissa ja lämmin ateria mahassa istumalla ei ihan päätähuimaavan lähelle nollaa päästä. Kuitenkin otaksuttavasti lähemmäksi kuin millä tahansa muulla tekemisellä elävänä tässä tänään.

Ensisijasemmin mä joka tapauksessa taidan meditoida sisästö- kuin ympäristösyistä (vaikka kieltämättä myös motivoidun lisää kuvittelemalla siitä koituvan hyödyn leviävän toimintani väistämättä parantuessa).

Hienojen kuvien vastavuoroinen lainaaminen on myös
 resurssitehokkuudessaan ympäristöystävällistä.

Tervetuloa antroposeeniin.

Mentäiskö jo pois tai ehkä ainoana varsinaisena vaihtoehtona hallitusti syvemmälle?

"Sallimmeko todella halventaa olemassaolomme matemaatikkojen laskutikkuharjoitukseksi?"

Tämän ajatuksen tähän pohdittavaksi välitti muistini perukoilta Friedrich Nietzsche. Sitä sopiikin mietiskellä tässä viimosia matikan kandikurssejani viimeistellessä.

"Mikset ole kirjottanu blogiin", kysyi teksti näytölläni ja äänet korvissani ja päässäni. Selitän sitä itselleni esimerkiksi niin, että ajatuksiani on viime aikoina uitettu liikaa matikassa ympäristöasioiden kustannuksella. Tosin on mulla silti kirjotusideoita ollut. Paljonkin. Useimpiin niistä on kuitenkin liittynyt matemaattisia ulottuvuuksia ja sen myötä riittämättömyydentunnetta.

Ollakseni matematiikan pääaineopiskelija mä vihaan matikkaa melko runsain mitoin. Säännöllisesti käyn läpi kuvotusta ja kyynelehtimishaluja, kun se ei riitä. Mun taidot siinä ei riitä alkuunkaan ja silloin kun riittää, niin matikka itessään on kuin neliraajahalvaantunut ritari taltuttamassa lohikäärmettä, jonka päiden määrää on surkuhupaisan avutonta kvantitatiivisesti arvioida.

Mä niin kovin haluaisin tavoittaa loogisia vastauksia ympäristöongelmiin ja niiden syihin ja seuraamuksiin. Haluaisin, että mittarit ja algoritmit hipoisi täydellisyyttä tai edes erinomaisuutta. Mä haluaisin jonain kauniina päivänä lyödä neuvottelupöytään tiukkaa faktaa, että jos tämä raja-arvo ylittyy tuossa ekosysteemissä niin nämä lajit häviävät tältä alueelta ja se heikentää saatavia ekosysteemipalveluja näin paljon ja se puolestaan vaikuttaa yhteiskuntaan tällaisin tavoin.

Ymmärrän toki, kuinka kaukana nuo unelmani siintävät (vähintäänkin hyvin, jollei jopa mielivaltaisen lähellä ääretöntä).

Ajatus edes täydellisyyttä hipovasta biomatematiikasta on utopiaa, mutta mietitäänpä silti käytäntöä hetki. Suurin osa matemaatikoista keskittyy johonkin ihan muuhun kuin tuossa mielessä sovellettavissa olevan matikan kehittelyyn - lukuisat jopa täysin päinvastaisia vaikutuksia tavoitteleviin työkaluihin. Joskus mun tekee mieli ehdottaa niille käsien upottamista multaan ja ihmetellä, mitä järkeä on yrittää venyttää talouskasvua yhä pidemmälle yli kestävyyden tai määritellä kaikkien mahdollisten joukkojen ja kuvausten kaikki mahdolliset ominaisuudet. Samojen aivonystyröiden potentiaalin voisi käyttää talous- tai muuten vain matemaattisten avaruuksien pulmien sijasta näiden "todellisenkin" maailman ongelmien ratkaisuun.

Toisaalta onhan se toki luontevaa ylläpitää olemassaolevaa talousjärjestelmää ja toisina hetkinä nautin kyllä itekin suuresti siitä tunteesta päässä, kun joku hieno todistuskikkailu loksahtaa kunnolla.

Matikka on mulle kuitenkin selkeen ensisijasesti väline, erityisesti ympäristötieteisiin. Sellaisina hetkinä, joina tuon arvon Nietzsche-herran ironisesti väheksyvän lausahduksen tapaiset ajatukset lyövät mua maahan ankarimmin, tulen aina muistaneeksi yhden seikan. Lukuisista puutteistaan huolimatta matikka on kuitenkin ylivoimaisesti paras niistä välineistä, mitä meillä nyt sattuu tähän hätään olemaan. Yksi ihmiskunnan nerokkaimmista keksinnöistä, luonnontieteiden filosofiaa, koko tieteellisen ajattelun perusta. Rakastan sitä.

Silti veikkaisin ihmiskunnalle, itseni mukaan lukien, olevan tehokkaampaa matemaattisten mallien täydellistymisen odottelun sijaan hyväksyä, että viimeistään näiden nykyisin käsillä olevien ongelmiemme kanssa mittaustuloksiin ja laskennalliseen arviointiin nojautuminen ei vain riitä. Kannattaa todella hyödyntää muitakin välineitä. Kannattaa luottaa asiantuntijuuteen. Kannattaa tehdä tutkimustuloksista automaattisesti poliittisiin päätöksiin vaikuttavia. Toisin sanoen, kannattaa hankkiutua eroon niistä tilanteista, joissa tieteellistä näyttöä on muutoksen perusteeksi enemmän kuin riittävästi, mutta emme saa hyödynnettyä sitä, koska tiedemaailma on liian erillään politiikasta. Isojen asioiden kohdalla voisi olla paikallaan jo etukäteen tehdä sitovia päätöksiä, miten reagoidaan mihinkin mahdollisiin tuloksiin ja milloin lopetamme tutkimisen ja alamme toimia.

(Muuten, jos meillä olisi täydelliset matemaattiset tutkimusvälineet, tarvittaisiinko me enää minkään sortin asiantuntijuutta? Jos me saataisiin parhaat mahdolliset päätökset valmiina, mitä me tehtäisiin sillä säästyvällä osalla ihmisyyttämme?)

Firman uudenvuoden juhlatunnelmaa ja ilahduttavaa ilonpilaamista

Yhet toisensa naineet kaverini sanoi vihkipapin kehottaneen suhtautumaan avioliittoon niinku yritykseen. Niinpä ne sitten kuuliaisina poikina ja tyttöinä lähti teatteriin sekä ravintolaan juhlistamaan ekaa vuosikvartaaliaan, vai mitkä firman pikkujoulut ne nyt sitten olikaan lopulta. Inspiroiva ajatus.

Julkasin puolestani ekan tekstini täällä reilu vuosi sitten.

Tämän on tarkotus olla jonkinmoinen tilinpäätös taipaleelle, jonka oon matalan blogini kanssa kulkenut tähän mennessä. Allekirjotan yhä kaiken tuolloin aloitukseksi kirjottamani, vaikka oonkin käyttäny tätä alustaa myös moneen muuhun kuin tavotteiksi asettamiini juttuihin.

Oikeestaan en mä halua nyt muuta, kun laittaa tähän muistiin itelleni ja kannustukseksi muille, että tuntuu voi jumankekka aivan hulluna siltä, että tää kirjottaminen on kannattanut. Vaikka välillä se onki ollu rasittavaa ja joskus nolostuttavaaki. Hitto vie, kuinka paljon ja mitä kaikkea oon kuluneena vuonna saanut irti tästä pienimuotoisesta aktivismini muodosta.



Kuva on aiheelle kumartavasti vuoden takaa, kuten ehkä arvata saattaa, jos sattuu tuntemaan tuon höntin karhunpoikasen. Eihän tänä vuonna täällä etelässä tuommosia mahollisuuksia lumileikkeihin ole. Siitä tulikin mieleeni, että oon näinä päivinä moneen kertaan ollut hyvin onnellinen ja ilahtunut katellessani paljasta maata ja mittarin kahdeksaa lämpöastetta.

Monet ihmiset kun ei jostain syystä tunnu oikeen vakuuttuvan, että sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on yksi ilmastonmuutoksen ilmenemismuodoista (vrt. parin edellisen talven kinokset). Sen sijaan tarvii vissiin olla just tämmöstä jatkuvaa uhkaavan syksyisää, että sen viitii ottaa vakavasti ja "no hehheh, kato näyttääkö siel lämpöseltä" -vitsailut hiipuu.

Vähän kyllä huolestuttaa, mimmoset tuhot tää talvi tekee lumesta riippuvaisille otuksille, mutta onneksi tosiaan nyt ei ole sen paljaan maan kaverina ankaraa pakkasta. Ainakaan vielä. Semmosiakin talvia me tosin varmaankin ehditään vielä tässä nähdä. Tuun ilahtumaan luultavasti niistäkin.

Ympäristönsuojelullista tasohyppelyä

Lobbareitahan me kaikki ollaan omilla tavoillamme. Tää WWF:n mainoskuva on musta varsin asiallinen koitos saada meidät heräämään taipukseemme harrastaa sitä tyypillistä kakkostason ympäristönsuojelua, söpöjen ja lutusten pörröpuputupusten lellimistä.

Eikä tässä vielä kaikki. Väistämättä kuvaa katsottuamme herännyt hämmentynyt syyllisyydentuntomme koitetaan selvästi valjastaa nelostason syvemmäksi ymmärrykseksi. Ehkä niiden ilmeettömien ja suppusuisten limanuljaskojenkin suojelu on tärkeää. Jopa tärkeämpää!

Pain of Salvation

Kävin muuten itsenäisyyspäivänä kattomassa yhtä melkosen erityislaatusta ruotsalaista bändiä.

Tykkäisin PoS:in monivivahteisesta ja intensiivisestä progesta varmaan muutenkin, mutta hitto kun se värisyttävän karismaattinen (vrt. kuuma) Daniel Gildenlöw osaa vielä tehdä niin loistavia lyriikoitakin. Etenki BE-levy kertoo aika verrattoman oivallisen tarinan ihmisen olemassaolosta ja suhteesta ympäristöönsä ja jumaluuteen.

Tämän kyseisen levyn viimenen laulu ei höpise enää muuta kuin sen olennaisimman, mutta sen niin hyvin. Niin hyvin. Tässä live-versiossa tosin hitusen eri tavalla, mutta silti.

Martius / Nauticus II :

[Martius]

I'm at the line - I see it all

I am Nauticus now

And so much more

I am all you know

I'm at the line - just at the line

An eternity at the blink of an eye

In this place called time

I'm everything

Everywhere

I am all

Omni

"BE"

[Nauticus II]

I feel every mountain

I hear every tree

I know every ocean

I taste every sea (...)

I see every spring arrive

I see every summer thrive

I see every autumn keep

I see every winter sleep (...)

For I am every forest

I am every tree

I am everything

I am you and me

I am every ocean

I am every sea

I am all the breathing "BE"

Kun Game of life sai mut itkemään

En kovin usein intoile koneilla pelattavista peleistä, mutta senkin edestä nyt! Tän siitä kai saa, kun on höntti matemaatikko ja ympäristötieteilijä.

Oli niin tai näin: Horton Conwayn Game of life kaikessa yksinkertasuudessaan iskee kyllä niin johonkin ytimeen. Samalla se onnistuu kiehtomaan monia ajatuksiani pukemalla ymmärryksen tavottamattomissa olevaa kapasiteetilleni edes jotenkin sopivaan muotoon. Miten voi olla jossain määrin aidon oloista populaatiodynamiikkaa, jota kuitenkin pystyy hahmottamaan matemaattisesti niin ettei työmäärä ihan heti riistäydy käsistä. Nam.

Peliä voi tutkia täällä. Idea on mutkaton:

1. Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä.
2. Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.

Hyvin kivuttomalta vaikuttava algoritmi siis. Muuttujiakin on suhteellisen hillitty määrä ja ne ovat tiukasti rajoitettuja. Silti lähes kaikki pelissä syntyvät systeemit ovat tolkuttoman vaikeasti ennustettavia ja alkuarvoherkkiä.

Ylemmän kuvan pikkuinen r-pentomino esimerkiksi tuottaa pitkällisen evoluution seurauksena hekumallisen monimuotoisen lopputilanteen: lukuisia kulkureita, värähtelijöitä ja erilaisia stabiileja muotoja (kuva alla). Vertailukohtana yhden solun paikan vaihtaminen r-pentominossa johtaa kehityksen totaaliseen luhistumiseen hassussa neljässä sukupolvessa.

Toki tuo oli kohtuu äärimmäinen esimerkki, mutta ilmentää hyvin pelin mahdollisuuksia. Jos tuommoinenkin meininki on ihan käypää, niin mites sitten mutkaisemmilla alkumuodoilla ja suuremmilla muutoksilla.

Rehellisiä kun ollaan, musta itseasiassa tuntuu aivan hullulta ja hämmentävältä, että tämänkaltaista dynaamista ilmiötä voidaan kuvata näin esteettisesti ja minimalistisesti, koska eihän tuo nyt hyvänen aika edes käyttäydy siivosti! Ei niin kuin kunnolliset, hyvin asetellut matemaattiset systeemit käyttäytyy.

Intuitiivisesti ajateltuna ennemminkin tää tuntuis kuuluvan siihen osastoon, josta puhdasverisemmät matemaatikot puhuu vienoa kitkeryyttä äänessään - niihin "oikeen maailman ilmiöihin". Silti se taipuu matematiikan kielelle niin kauniisti. Niin kauniisti ja niin nerokkaasti. Kyyneleet kohoaa silmiini tästä liikuttuneisuuden tunteesta. Siinä se höntteys sitten tuli todistetuksi.

En ihmettele hetkeäkään, miksi niin lukemattomat matemaatikot sun muut neropatit ovat inspiroituneet ja muhentaneet tästä pelistä vuosikymmenten saatossa vaikka minkälaisia ajatuksia ja sovelluksia.

Alkuarvoherkkyyden lisäksi pelissä esiintyy muitakin jänniä tämän maailman piirteitä:

• Elämää on todella hankalaa tuhota kokonaan, kun se kerran on juurtunut kunnolla.
• Oliot on melkeinpä listittävä yksi kerrallaan ja siinäkin pitää monesti miettiä tarkkaan, miten toimii. 
• Toisaalta yksi onnekkaasti aseteltu lisäruutu voi kyllä myös syöstä vakaankin ekosysteemin loppuunsa kertaheitolla. 
• Joku toinen ruutu taas voi toimia täysin päinvastoin ja kasvattaa ekosysteemin entistä mahtavampaan kukoistukseensa.
• Ihmismielestä tuntuu mahtavalta löytää uusia ja mutkikkaita pysyviä otuksia ja viihdyttävältä vain katsoa kehityksen kulkua ja tarpeen tullen heittää pökkelöä liekkeihin.

Loppukevennys: jotenkin kummasti mua ei yllätä yhtään ja naurattaa hitusen, kun ihmiset on intopiukeina valjastaneet tän pelin tämmöiseenkin käyttöön:

Siellä se kulkuri kipittää ympäri radallaan ikuisena virtuaaliviihdykkeenämme.