Näiden kakkososan kaikkien huimien innovaatioden jälkeen ei kai lopulta kuitenkaan opittu tekeen joitain yhteiskunnan kestävyyden ja hyvinvoinnin kannalta melkosen olennaisia valintoja. Esimerkiksi et no onkos meist nyt kumpi tärkeempi: jokaisen ihmisarvo vai alati lisääntyvä materialistinen vauraus. Käytännössä kehitysvaihtoehdot taitaa olla seuraavanlaiset:
- Materialistinen vauraus +, Eettinen universalismi -
- Materialistinen vauraus -, Eettinen universalismi +
- Materialistinen vauraus +, Eettinen universalismi +
1. vaihtoehto on kyyninen ja moderni. Nykyään tilanne on aika pitkälti 1. vs. 2., jota taas vois puolestaan kutsua solidaariseksi.
3. vaihtoehto on siinä mielessä kiehtova, että varsinkin 90-luvulla se oli kestävä kehitys -ajattelun myötä kovinki suosittu. Nykyään sen valitsevinaan olevat on yleensä joko ylenmääräsiä tekno-optimisteja (aina löytyy uus tekninen ratkasu kaikkiin ongelmiin) tai itsepetoksellisesti haluttomia valitsemaan.
Wallgren sano, jotta on mielestään hyvin pelkurimaista ja epäkypsää väittää moisen kulttuurisen fantasian olevan todellinen vaihtoehto. Ite en ihan tohon lähe, mut ohan se kestävä kehitys ideana aikamoista paskaa ollut kokonaisuudessaan silti.
Kulttuurimuutos ei oo sinänsä ongelma, kulttuurithan on aina muuttunu ja muuttuu jatkuvasti. Ei vaikuta ylivoimaselta haasteelta oppia pois tästä harvinaisesta ajattelutavan kokonaisuudesta. Kulttuurimme paras anti must toteutuu muutenkin niin valtavan paljon paremmin, kun materialistista vaurautta ei pidä niin tärkeenä.
Vaihtoehto 2. ei siis uhkaa sun tai mun hyvää elämää, se ei oo ongelma vaan mahollisuus.
Selkeyttäviä nää, kiitos.
VastaaPoistaEpäilen, josko tekno-optimistit (joihin aina toisinaan luen itteni) aivan noin naiiveja yleensä olisivat, että olettaisivat ihan kaikkien ongelmien ratkeavan teknologian avulla. Ehkä ennemminkin niin, että teknologia on yksi merkittävä osa haasteisiinsa vähitellen vastaavaa, kehittyvää ihmiskulttuuria. Pelkkä teknologia ei toki mitenkään yksinään riitä - tarvitaan myös arvomuutoksia ja ihmisiä jotka vilpittömästi uskovat, ja haluavat uskoa - valitsevat uskoa - tähän maailmaan.
En toki tarkottanut, että kaikki tai edes kovin suuri osa tekno-optimisteista ajattelisi noin. Oonhan mäkin monesti paljonkin moiseen taipuvainen. Puhuin juuri siitä ylenmäärin uskovaisesta pienestä osasta, joka perusteenaan optimisminsa valitsee kolmosvaihtoehdon.
VastaaPoistaKolmosvaihtoehdon koen pitkälti mahdottomaksi millä tahansa teknologialla, koska asumme materialtaan rajallisella planeetalla - materialistinen vauraus ei siten vain voi kasvaa rajatta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTällaista erinomaista kulttuurianalyysia tarvittaisiin enemmänkin, kiitoksia näistä teksteistä! Kaipaisin kuitenkin lisäperusteluja tuon kolmosvaihtoehdon tyrmäämiseen.
VastaaPoistaAsumme kyllä materiaalisilta resursseiltaan rajallisella planeetalla, mutta ihmiskunnan käytettävissä oleva aika (resurssina) ja alati kehittyvä tietotaito (niin ikään resurssina) mahdollistaisivat mielestäni kaiken aikaa kehittyvän materiaalisen vaurauden ja yhä paremmin toteutuvan eettisen universalismin - molemmat samaan aikaan. Vauraudella nimittäin ymmärrän määrällisen muutoksen sijaan laadullista edistystä. Vaurauden sanotaan olevan asenne, mikä pitää myös tässä yhteydessä paikkansa. Toki usein havahtuminen henkisten tai aineettomien arvojen perustavuuteen tapahtuu degrowth-skenaarion kautta, mutta mielestäni oikotie suoraan ykkösestä kolmoseen voisi olla kollektiivisen kokeilun arvoinen.
Henkilökohtainen käsitykseni maailmankaikkeuden olemuksesta kiteytyy ehkä idealismin periaatteisiin. Uskon, että aineeton todellisuus on olevaisuuden ensisijainen taso, jota aineellinen (konkreettinen eli käsinkosketeltava) maailma ilmentää omalla tavallaan. Näen materiaalisen maailman siis yhtenä aineettoman todellisuuden ilmenemismuodoista. Aineellista maailmaa kuvaa Einsteinin yhtälö, jossa kaikki massa voidaan muuntaa liikkeen avulla energiaksi. Oma hypoteesini aineettoman maailman perusmuodoksi on informaatio. Mitenpä nimittäin kuvaisi informaatiota tyhjentävästi energia-käsitteen avulla?
No, tarkoitukseni oli vain nostaa esille kysymys, tarvitseeko materiaalisen kehityksen tarkoittaa aina materiaalista kasvua eli määrällisesti positiivista muutosta? - jos ja kun materiaalinen kehitys kulkee käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa. Nyt kun nautimme meitä varten väistämättäkin työtä tehneiden sukupolvien raatamisen hedelmistä, meillä on vaara kadottaa yhteys materiaalisen elintasomme henkiseen perustaan. Ei ihme, että keskimäärin törsäilevinä ja kiittämättöminä nuorukaisina olemme saada "pullamössösukupolven" leiman otsaamme. Ellemme osaa kokemuksemme kautta arvostaa sitä, mitä meillä on, emme myöskään sitä ansaitse. Ja siihenhän nykymeno on johtamassa: meiltä "viedään" se, mitä emme ole koskaan oikeastaan ansainneetkaan.
Vaihtoehtomme ovat vähissä: joko romahdamme elintasomme mukana tai päivitämme itsemme henkisesti samalle tasolle ja mielellään vielä pidemmälle kuin materiaalinen elintasomme edellyttää.
Joo, tosi olennainen kulma toi määrällinen/laadullinen kehitys. Kolmoskohdan tyrmäämisen perustelua: käytäntö. Tokihan sitä varmaan kaikki lopulta tahtoisi, mutta tän hetken tilanteesta katsottuna se ainakin musta vaikuttaa utopialta. Tavallaan kuin jonkun "vapahduksen" oottelulta: sittenku päästään sinne paratiisiin, on kaikilla silkasti vain niin mukavaa!
VastaaPoistaTällä hetkellä meijän toiminta on kuluttavaa. Me käytetään esimerkiksi tekniikkaan paljon semmosia resursseja, joita ei vaan riitä kovin pitkään, koska kierrätettyinäkin entropian kautta niiden hyödynnettävyys vähenee ja katoaa. Toki voi tapahtua laadullista kehitystä siten, että niitä resursseja tarvitaan yhä vähemmän, pystytään käyttämään pidempään ja opitaan korvaamaan muilla. En kuitenkaan usko tonkaltasen kehityksen olevan mahdollista kovin pitkälle. Ihan jo senkin takia, että on mittakaavoja. Ääretöntä ei esiinny luonnossa.
Putkahtaa kyllä mieleen tämmösiä miettiessä hempeitä mielikuvia jostain orgaanisesta tekniikasta, joka toimis entropiaa vastaan. Aah. No, mut edelleen perusteluna säilyy se tämän hetken käytäntö. Tässä hetkessä meijän on nähdäkseni mahdotonta valita kolmosta uskottavasti, koska muutosten kannattaa olla osittain kohtuu nopeita.
Äh, muistaapa aina puhuu johdonmukasesti: siis ääretöntä ei esiinny luonnossa perinteisen mekanisesti katottuna. Esiintyyhän se kiistämättä silti ideana monin paikoin.
VastaaPoistaÄh, taiat olla enemmän tai vähemmän oikeassa. Realiteetit tiedostaen ainakin muutosten täytyy olla nopeita, kuten toteat. Jokin meikässä kuitenki haraa tuota entropia-argumenttia vastaan.
VastaaPoistaEn kannata utopioihin uppoamista tai taivaallisten tapahtumien odottelua, vaikka innokkaasti kaikenlaisiin myönteisen muutoksen signaaleihin suhtaudunkin. Ei meitä tule kukaan pelastamaan, vaikka meitä suurempia voimia maailmankaikkeudessa kiistämättä onkin. Jonkin verran voimme luottaa massojen viisauteen, mutta siinäkin "passiivinen luottamuksemme" on aktiivista omakohtaista toimintaa.
Entropia on suljetun systeemin sisäisen järjestyksen hajoamista ja tasoittumista - mustan ja valkoisen muuttumista tasaisen harmaaksi. Jostain tuohon järjestelmään on kuitenkin alunperin se järjestys tullut. Mielestäni maailmankaikkeus on kuin keuhkot, joka laajenee ja supistuu vuoroin. Samoin on muutoksen suunnan kanssa. Kun laajetaan, kaaos lisääntyy, kun supistutaan, se vähenee.
Epäentrooppisuutta ilmenee kuitenkin jo tuon laajenemisen aikana. Epäorgaanisen luonnon toiminta on tällä hetkellä entrooppista, kun taas orgaaninen luonto (ihminen mukaan lukien) taistelee entropiaa vastaan. Voimasuhteet ovat todella epäreilut, mutta vaikka ihminen silti vain kuvitteleekin suuria, ei hänen omnipotenttiutensa illuusio ole lopulta kaukaa haettu. Täytyy muistaa, ettei massa ole ainoa vaikuttamisen kriteeri maailmankaikkeudessa. Kilo kiveä ja kilo hämähäkinseittiä ovat kyllä massaltaan identtiset (energia sama), mutta niiden rakenne on hyvinkin erilainen (informaatio eli rakennekoodi eri). Sanotaan, että kilo käytäntöä vastaa junanvaunullista teoriaa ja junan verran ajatuksenjuoksua. Sananlasku Alahärmästä kiteyttää tämän suosituksena: "Parempi kourallinen kokemusta kuin tynnyrillinen tietoa".
Tällä ajan takaa sitä, että määrällisesti ylivertainen entropia ei nujerra laadullisesti ylivertaista epäentrooppisuutta. Tällainen hierarkisuuden ja emergenssin yhteispeli on nähtävissä kaikissa systeemeissä, joita tarpeeksi karkeasti tarkastellaan. Ihmisen toimintahan on kyllä myös epäentrooppista (lapsi on luonnostaan melkoinen sottapytty), mutta se, mihin ihminen vaivannäön kautta kykenee, on jotain, joka hänet muusta luonnosta niin radikaalisti erottaa.
Ihmisen tekemä työ on ollut perinteisesti kilvoittelua entropian kanssa. Kaikki, mitä lopulta rahalla ostamme, on tulosta kamppailusta entropian vyörytystä vastaan. Mihin me tällä pyrimme, mihin se johtaa? Sen yksin luonto viisaudessaan tietää. Kaikki tarkoituksenasettelukin voi olla ihmismielen välineellistä toimintaa luonnon kiertokulussa ja itseorganisoitumisessa. Voi olla, että elämämme on vain luonnon edistymisen manifestaatiota.
Oli miten oli, jos palaamme tuohon entropian ja rajallisten materiaalisten resurssien suhteeseen aina vain jatkuvan teknologisen edistyksen nimissä, niin on selvää, että joudumme kasvotusten kysymyksen kanssa, missä ovat systeemimme rajat ihmiskuntana. Materiaalisesti on selvää, että rajamme on tällä hetkellä aurinkokunnassa. Kun voimme valjastaa vain auringon säteilyenergian ja Maa-planeettamme geotermisen ja materiaalisen energian, hyödynnettävissä olevan systeemimme rajautuu tähän planeettajärjestelmään. Kuitenkin ihmiskunnan rajat ovat mielestäni maailmankaikkeuden rajat, jos ajatellaan asiaa potentiaalin ja informaation kautta. Wittgenstein muotoili asian niin, että minuuteni rajat ovat maailmani rajat. Voimme soveltaa tuota minuutta yksilön subjektiivisuudesta kollektiivin subjektiivisuuteen. Lajimme rajat ovat maailmankaikkeutemme rajat. Tämä siksi, että kuten Buddha tosiaan on todennut, kaikki on sisältynyt yhteen ja yksi kaikkeen. Kun kaipaamme tietoa maailmankaikkeudesta, voimme yhtä hyvin suunnata havaintomme ulospäin (aistit) kuin sisällemmekin (järki, jonka jäljittelee maailmankaikkeuden logiikkaa). Sie puhut ympäristön ja sisästön kokonaisuuksista. Juuri tästä on kysymys. Voimme oppia itsestämme katselemalla muita. Me heijastelemme ja peilaudumme muissa. Voimme oppia itsestämme myös kääntämällä katseet syvälle sisimpään, vaikkapa nyt sitten meditaation avulla.
VastaaPoistaSiinä mielessä lajimme rajat kehittyä tiedollisesti ovat oppimisemme rajat. Jos emme opi virheistämme, ennusteet ovat synkät. Mutta teoriassa vain taivas on rajana, ja kirjaimellisesti otettuna ei edes se.
Ihmiskunta on ulkoistanut kulttuurihistoriansa aikana mekaanisen työn ensin orjilla, nyt halpatyövoimalla ja lopulta koneilla. Koneet voivat liittyä rintamaamme taistella entropiaa vastaan, ja sitä ne jo tekevätkin. Toki kaiken aikaa hyödynnettävissä olevista materiaaleista jonkin verran kuluu ja haihtuu lämpönä ja muuna tällä hetkellä hallitsemattomana energiamuotona taivaan tuuliin, siis kierrätyksen kautta ja etenkin kaatopaikoille dumpattuna, mutta se ei estä optimoimasta resursseja teknologisen edistyksen jatkuvuuden turvaamiseksi ja materiaalisen elintason määrälliseksi vähentämiseksi ja laadulliseksi kohentamiseksi.
Ehkä olen vain naiivi, mutta minulla on vielä uskoa ihmisyyteen :)
Tuo matemaattisten äärettömyyksien periaate (myös matemaattisten avaruuksien rajattomuus) on kiehtova sovellettuna konkretiaan. Tuossa aiemmin kirjoitin epistemologisista rajoituksistamme/keinoistamme, siitä, miten ja mistä voimme saavuttaa tietoa.
VastaaPoistaSiinä missä katseet voi kääntää sisään tai ulos, aistia ympäristöään tai sisästöään, tuo suuresta oppiminen pienen kautta toteutuu myös molemmissa "miljöissä" sisäisesti. Voimme tarkastella kokonaisvaltaisia teorioita ja löytää niistä selityksiä yksityiskohtaisiin ongelmiin (teoretisoinnin tasolla), mutta voimme tosiaan tarkastella myös sitä uhanalaista suokasvia ja oppia sen kautta galakseista. Tällä hetkellähän fysiikka painii mikro- ja makromaailman mallien yhdistämisen vaikeuksista. Molemmat ovat selitysvoimaisia sinällään ja molempia pystytään hyödyntämään ristiin, mutta ne on vaikea sulauttaa osaksi mekaanista maailmankuvaamme.
Esimerkiksi GPS-sateliittipaikannusjärjestelmämme toimii niin Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian kuin kvanttifysiikan oppienkin kanssa saumattomasti.
Makrofysiikka (gravitaation suhde hiukkasten liikkeeseen, massan hitaus): Koska Maan kiertoradoilla gravitaation vaikutus sateliittiin on pienempi kuin maan päällä, satelliitin kello edistää kaiken aikaa hiukan maan päällä pidettäviin rannekelloihin nähden. Siksi sitä täytyy kaiken aikaa synkronoida maan kellojen kanssa.
Mikrofysiikka: Satelliittipaikannusjärjestelmä perustuu atomikelloihin, jotka ovat tarkkuudessaan tavanomaisia kelloja huomattavasti parempia, ja näiden apparaattien valmistamisen tietous perustuu puolestaan hiukkasfysiikkaan.
Meillä on siis äärettömyyksiä pienissä ja suurissa ilmiöissä, oikeastaan kaikissa ulottuvuuksissa, mutta tietyllä tavalla vain ideoina. Itse en ole koskaan uskonut äärettömyyteen kirjaimellissti.
Hyvää juttuahan tämä taas.
VastaaPoistaEntropiasta silti vielä: niinku sanoitkin osittain, ei ole noin yksiselitteinen tuo jako epäorgaanisen ja orgaanisen välillä entropian ilmentymisen suhteen. Epäorgaanisessakin luonnossa on entropiaa vastustavia ilmiöitä. Ja selkeesti siis myös ihmisessä on kummatkin puolet.
Sanot, että "Ihmiskunta on ulkoistanut kulttuurihistoriansa aikana mekaanisen työn ensin orjilla, nyt halpatyövoimalla ja lopulta koneilla.", mikä on musta aika kuvaavaa, koska tossa halpatyövoiman ja koneiden välillä tapahtuu selkee hyppy. Ihmiset on uusiutuva luonnonvara (aah tykkään niin puhuu ihmisistä luonnonvarana), mutta monet tällä hetkellä käytettävässä tai kuviteltavissa olevien koneiden materiaalit ei ole.
Toki juu, ei ole ehdottomia rajoja ja mäkin todellakin uskon ihmisyyteen. Kuluminen tosiaan ei estä periaatteessa optimoimasta resursseja ja turvaamasta laadullisen kasvun jatkuvuuden, mutta käytännössä näen tällä hetkellä käytännöllisempänä olla luottamatta, että näin varmasti tapahtuu. Kannattaisi siis toisin sanoen edes varuiksi keksiä muitakin keinoja ratkasta tämä.
Jäin miettimään ihmistä uusiutuvana luonnonvarana. Onko pitkällä aikavälillä olemassa ihmistä ilman teknologista kehitystään, ja siten ilman taipumustaan kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja fuusioituessaan käyttämäänsä teknologiaansa? Ihmisen rakentama teknologia rakentaa ihmistä - sulaudumme väkisinkin yhteen.
VastaaPoistaJääkö mikään elävä systeemi pitkällä aikavälillä ainoastaan omaan, rajattuun elinympäristöönsä, vai päätyvätkö kaikki kompleksiset järjestelmät ennen pitkää laajentumaan? Eikö laajentuminen yleensä vaadi myös käytettävissä olevien resurssivarojen laajentamista aiemman alueen ulkopuolelle?
Yritän hahmottaa, missä määrin tällaista taipumusta ilmentävät systeemit toteutuvat kestävästi, uusiutuvasti - ilman, että kuluttavat resurssejaan loppuun? Missä määrin ja mihin asti täydellinen, tasapainoinen kiertokulku voi toteutua?
Ihmiselle tuntuu aika luontaiselta pyrkiä helpottamaan olemistaan ja tekemistään - ensin muita elämänmuotoja hyväksikäyttämällä, sitten teknologian kautta. Onko tälle rajoja? Onko syytä olettaa, että se loppuisi muusta syystä kuin siitä, että se käy mahdottomaksi?
Ehdoton raja ihmisen ja teknologiansa välillä on vaikeasti vedettävissä. Siinä mielessä ihmisen uusiutuvuus, siinä kontekstissa jossa Suvi puhut uusiutuvuudesta (jossa käytännön vuoksi sivuutetaan tulevaisuuden mahdollisuus hyödyntää myös tämän planeetan ulkopuolisia resurssivarantoja - joilla toki niilläkin on ennen pitkää rajansa), on kyseenalainen.
Toki on kuviteltavissa, että jos länsimainen sivilisaatio yksinkertaisesti romahtaisi, ja esimerkiksi mahdollisuus hyödyntää sähköä katoaisi kokonaan, silti jokin määrä ihmisiä jatkaisi eloaan: Ihminen jatkuisi ilman suurta osaa nykyteknologiasta.
Vaan onko oletettavissa, ettei pyrkimys selviytyä ja helpottaa eloa kehittyvän teknologian kautta keräisi ennen pitkää lisää painoa? Se kun ei vaikuttaisi olevan niinkään ihmisen taipumus kuin elämänmuotojen taipumus ylipäätään - ihminenhän ei ole ainoa työkaluja hyödyntävä elikko.
Nyrjäytti kyllä taas toi miten Suvi kiteytit viimeisessä kommentissasi sen, ettet tarkoita tyrmätä laadullisen kasvun jatkuvuuden ja optimoinnin mahdollisuuksia, vaan pyrit alleviivaamaan useiden erillaisten toiminta/selviytymisstrategioiden tärkeyttä.
Siihenkin voi tosin ehdottaa vastaan, että liiallinen hajauttaminen, liian monen mahdollisuuden varaan laskeminen, saattaa kriittisellä tavalla estää resurssien tehokkaan kohdistamisen, ja siten voi koitua kohtalokkaaksi.
Loputonta.
Ekaan kappaleeseen: hymyilytti sun scifisyys. Hyvin pitkällä aikavälillä joo, ehkä varmaankin noin. Mutta tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa ihminen pystyy hyvin elämään vaikka kokonaanki ilman uusiutumatonta tekniikkaa. Ei kaikki ihmiset, mutta ihminen lajina. Kulttuuri on biologialle alisteinen.
VastaaPoistaTokaan: joo, kyllähän elämällä vaikuttaa olevan taipumus levitä. Rajaton laajentuminen joo, ihan niinku sanoit, vaatii käytettävissä olevien resurssivarojen laajentamista. Mutta eihän luonnossa nykytietämyksen valossa käytännössä koskaan tapahdu rajatonta laajentumista.
Kolmanteen: Ne toteutuu jossain mittakaavassa kestävästi, koska ne alkaa lopulta saamaan negatiivista palautetta, eikä siten onnistu kuluttaan resursseja "loppuun". Kaikki tasapainosilta kiertokuluilta näyttävät systeemit muuttuu ja kehittyy ja usein romahtaa, mutta voihan ne silti hyvinki toteutua jossain hetkessä jostain näkökulmasta.
Neljänteen: kaikille eliöillehän toi tuntuu olevan luontasta (paitsi sen tekniikan osalta). Musta vaikuttaa ilmiselvältä et sille on rajoja. Vähän niinku mika joskus vaikuttavasti totes: ei ääretön, mutta loputon. Viimenen kysymykses oli tosi kiehtova. En nää syytä olettaa, et se johtuisi muusta kuin siitä, et se käy mahdottomaksi. Mutta koska ihminen on tietonen, se voi käydä mahdottomaksi myös sen tiedostamisen ansiosta, eikä välttämättä perinteisen mekaanisesti niinku yleensä.
Viidenteen: joo onhan se raja häilyvä ja jatkumoinen. Mutta biologinen ihminen on kuitenkin se, joka elää. Biologinen ihminen voi jatkaa elämistä ilmankin sitä tekniikkaa ja se tekee niistä mun mielestä myös selkeen erilliset.
Kuudes ja seitsemäs: jup juuri, tässähän tää tulikin. Ymmärtääkseni joo kerää koko ajan painoa, mutta en silti sanois, että se sais aikaan ratkasevan muutoksen tossa asetelmassa ennen pitkää. Taitaa siihen vähintään sen pitkän tarvita. Biologinen evoluutio on hidasta.
Yheksäs ja kymmenes: todeltahan tuo vaikuttaa. Kuitenkin vähemmän kuumottavalta vaihtoehdolta. Loputonta.
Seitsemännessä tarkoitin siis (huomasin vastauksesi myötä vähän epäselväksi) viitata siihen, että vaikka romahdus tulisikin, sen jälkeenkin luultavasti säilyisi taipumus teknologisuuteen. Tulkitsin, että tarkoitit mun puhuvan siitä, miten teknologia nykyisellään kehittyy tarpeitamme vastaavaksi.
VastaaPoistaJa sit: Jos ihminen joka tapauksessa päätyy käyttämään uusiutumattomia luonnonvaroja mikäli mahdollista, ja jos näin tapahtuu aina kun se on mahdollista, silloin voidaan hyvin keskeisessä mielessä sanoa, ettei ihminen ilmentymistapoineen (joista teknologia on yksi) käytännössä toteudu uusiutuvasti - vaikka silkka biologia sen sinänsä mahdollistaisikin.
Rajatonta laajentumista ei luonnossa tosiaan tapahdu, mutta systeemit (esim. populaatiot) usein kuitenkin käyttäytyvät ikään kuin rajattomuuteen olisi mahdollisuus - ja tästä seuraa juurikin omien elinympäristöjen tuhoutumista. Tässä mielessä myös resurssit voidaan kuluttaa loppuun - kyseinen epäselvä ilmaisuhan tarkoittaa käytännössä resurssien hupenemista siihen pisteeseen, jossa populaation selviytyminen on vaakalaudalla. Ehkei pitäisi käyttää tota "kulua loppuun"-ilmaisua.
Selkeytti. Yhtä mieltä.
VastaaPoistaMutta eihän noin tapahdu aina kun se olisi mahdollista. Ihmiset päättää ite olla käyttämättä uusiutumattomia luonnonvaroja, vaikka oliskin tekninen mahdollisuus niihin. Tätä tarkotin, kun sanoin että se saattaa käydä mahdottomaksi ihmiset tietosuuden kautta. Eli kyllä ihminen toteutuu käytännössä myös uusiutuvasti ja senkaltanen toteutuminen voi lisääntyä.
Aika huiman harvinaista on, että tonkaltasesta systeemin käyttäytymisestä seuraa elinympäristön tuhoutuminen. Useemmin saalistus tai tauti tms. alkaa loiventaa kasvua riittävän paljon ennen kriittistä keikahduskulmaa. Ihmisen kohdalla mahollisesti tietosuus.
Jep, simulaationluomis/skenaarionmuodostamiskyky tosiaankin mahdollistaa toimintatapojen muutoksen ennen kuin on liian myöhäistä. Kyllähän tää toimii.
VastaaPoista