Tunnustan. Mä olen aika analyyttinen ja järkeistävä ihminen. Vuosien matematiikan opiskelu on tuskin edesauttanut aivojani rakentumaan vähemmän logiikanhinkuisiksi. Mulle on luontaista ajatella, että kaiken toiminnan voi tai ainakin pitäisi voida perustella. Kun kohtaan tilanteita, joissa en saa puoliautomaattiselle miksi-kysymykselleni vastauksia, alan pohtia niitä itse. Joskus en keksi muita selityksiä kuin ajattelemattomuuden tai välinpitämättömyyden. Mä olen aika ankara. Alan helposti kuulostamaan siltä, että jos ei perustele ja vielä nimenomaan järkevästi ja logiikaltaan eheästi, tekee "väärin".
Muun muassa paluu luontoon -ajattelu on mun mielestä ajattelematonta ja välinpitämätöntä. Myöskin se, jos ei ota kantaakseen vastuuta ihmiskunnan kestämättömästä elämäntavasta, vaan kokee ratkaisun avainten olevan aina muilla. Joskus heikkoina hetkinäni saatan pitää jälkimmäistä jopa osoituksena perustavanlaatuisesta idioottimaisuudesta, hulluudesta tai kyynisestä rikollisuudesta, mutta siitä mä en yleensä puhu muille.
Sitten toisinaan mä tulen kuulleeksi allaolevan laulun ja koen voimakkaana sen välittämän fiiliksen (oon myös varsin empaattinen). Muistan. Muistamisella tarkoitan tässä nyt, että ajattelen järkeistetysti ihmisten tosiaan usein kaipaavan viattomuutta ja tunnetta hyvyydestä – siitä ettei ole syypää pahojen asioiden tapahtumiseen. Onhan se aivan tolkullisen kauhistuttava taakka olla vastuussa tästä ahneudesta ja kattavasta jalkojemme alla olevan maton nakertamisesta.
Tämän laulun tuomaa puhtaudentunnetta on välillä autuasta tuntea. Se muistuttaa mua myös lapsuudesta, koska ekaluokkalaisena naperona kuulin sitä usein radiosta. Muistinko sanoa, että lapsuuden haikailukin on musta ajattelematonta, koska lapset ne vasta ajattelemattomia onkin. Klikkasin laulun uudestaan soimaan. Tätä tunnetta on autuasta välillä tuntea.
