Hyvinvointi lisää vointii

Viimeaikoina oon ite kiehtoutunu tosi paljon hyvinvoinnin hienosäädöllisistä jutuista ja varmaanki sen seurauksena miettiny hyvinvoinnin ja ympäristöheräämisen (puhumattakaan kaikenlaisista muista heräilyistä) yhteyksiä. Tarpeeks huonovointisena ympäristön hyvinvointi ei jaksa pahemmin kiinnostaa. Sitä syö vaikka oman vastasyntyneen lapsensa, jos on tarpeeks nälkä. Tai näin käymisestä ainaki jostain joskus kuulin huhua.


Ja toistepäin myöski tää niinku monesti parhaat, maadotus ja yhteys tuntuu hyvältä ja hyvältä tuntuminen lisää yhteyttä.


Mikä muu lisää hyvinvointia? Uteliaisuus, joka pakottaa etsiin toimivuutta. Mikä käytännössä?


Yksilöllisen systeemitason outputti ja inputti.


Mitä mä tuon ulos musta, mitä teen? Oonko sitä mitä haluun olla, teenkö just niit juttuja joit eniten palavasti hingun? Oonko ihan huiman innoissani mahollisuudest olla täs ja tää ja koittaa mennä tonne ja sit sinne? Rakastanko toimijoita joit ilmennän?


Mitä mä laitan sisään muhun? Onkse hyvää, maistuuks, tuntuuks, inspiroiks, opettaako, viekö tohon ja sit siihen suuntaan?


Eikä se riitä. Mulle ei riitä yksilöllinen taso, mut siin tuntuu sijaitsevan perustukset. Ehkä koska se on helpointa hahmottaa. Ehkä koska vaikutukset on päivänselviä. Ehkä koska muualta on hankalaa alottaa.

Siispä nyt sitä sepustusta "miksi"

miks oikeestaan sit suhde ihmisen ja muun luonnon välillä tuntuu musta olennaiselta ja tärkeeltä. Loputtoman kiinnostavalta. Miksi ympäristöongelmat huolettaa mua. Tarkottaako tää sitä etten luota luonnon kykyyn itseorganisoitua mulle käsittämättömilläkin tavoilla.


Nyt tuntuu aikalailla semmoselta, et kääk, mitä oon nyt taas oikeen haukkaamassa kerralla. Parasta just näin. Tähän liittyy niin paljon niin monenmoisia asioita. Annan siis tulla just ne mitä nyt sormieni kautta tekstiksi pulppuaa.


Tai vähät sittenki turhista mutkista. Pohjimmillaan vahvasti niin, et kaikki käy. Mulle käy hyvin et evoluution eläinkoe nimeltä ihminen loppuu. En vastusta. Must on ihan okei, jos vetästään matto meijän omien jalkojen alta. Must on okei myös, jos ihmiskunnan mukana täältä häipyy liuta muitakin elämänmuotoja.


Tän vahvan vastustamattomuuden lisäksi on selvää, et kannustan ihmisen ja muiden muotojen eloa. Kannustan kädet ojossa huutaen, naurettavan iso fanitushattu päässäni, vuvuzela hampaiden välissä. Äänestän monimuotosuuden ja jatkuvuuden puolesta.


Mut miks, miks näin. Hahhah. Enköhän voi muutakaan. Tuntuu liian oikeelta ja innostavalta tehdäkseni muunlaisesti. Oon olemassaoloo ja rakastan. Tää kulkee mun läpi.


Niin joo ja tuntuu myös inhimillisen, analyyttisen, matemaattisesti lahjakkaan (:D) mieleni mukaan loogisesti järkevältä näin.

Ympäristö ympärilläni?

Selvennyksen kurottelua siihen, mitä ympäristöllä tarkotetaan.

Ympäristö saa kai aika monien korvien välissä painostavia kuvia aikaseksi, niin usein sitä viime vuosikymmeninä on käytetty merkitsemään jonkinlaista katastrofien ja tuhon näyttämöä. Toisaalta ihmisillä onneks tuntuu olevan myös luontainen taipumus fiilistellä ympäristöään. Harva katsoo erikoisen hohtavaa auringonlaskua tai karhun raatelemaa hirveä hätkähtämättä. Ympäristömme on valtavan kaunis, luonto on valtavan kaunis.


Mikä sitten on luonnon ja ympäristön ero? Miks me ollaan vaihdettu kielenkäytössämme luonnonsuojelu ympäristönsuojeluksi? Kannattaisko sitä käsitettä vieläkin tarkentaa?

"Ympäristön" käyttö "luonnon" sijasta korostaa näkökulmaisuuttamme. Emmehän suojele luonnon kokonaisuutta, sehän olis jo lähtökohtasesti naurettavan absurdia. Emmekä edes tasa-puolisesti sen osia sieltä täältä. Kaikki ympäristötoimemme on voimakkaasti sidottua inhimilliseen näkökulmaamme ja sitä kautta arvoihimme.

Luonnon taipumukset, sisältäen omat inhimilliset taipumuksemme, heijastuvat kaikkeen, mitä teemme. Taipumus säilymiseen, leviämiseen, kauneuteen, itsetietoisuuteen, uteliaisuuteen, kuvailuun, rakkauteen ja niin edespäin.

Useimmiten priorisoimme luonnostaan ensimmäiseksi itsemme ja jälkeläisemme. Muut lajitoverimme tuntuvat tärkeämmältä kuin muut elämänmuodot. Loppuja elollisen ja elottoman luonnon osia suosimme tai sorsimme esimerkiksi hyödyn, söpöyden, ällöyden, tuttuuden ja symboliarvojen perusteella. Pyrimme muokkaamaan elinympäristöämme aina vaan edullisemmaksi.

Itsetietoisen mielemme avulla voimme rajata ymmärryksemme minuun ja ympäristöön. Tajuamme minämme olevan loputtoman riippuvainen ympäristöstä. Hapenpuute tappaa minuuteissa.


Kuitenkin joku tässä jaossa mättää.

Kävelen metsässä, koen puiden oksissa tuulena suhisevan ilman selkeästi ympäristönä, jonain joka ei ole minua. Hengitän syvään. Ilmavirta ja sen mukana happimolekyylit kulkevat ensin avonaiseen suuhuni, onko se vielä ympäristöä? Happi kulkee yhä syvemmälle, keuhkoputkiin. Keuhkoni pullistuvat. Onko ilma siellä vielä ympäristöä? Keuhkorakkulassani diffuusio kuljettaa happimolekyylin ohuen solukerroksen läpi hiussuoneeni. Onko vielä? Veren punasolujen hemoglobiini kuljettaa happimolekyylin kävelyäni mahdollistamaan reiden lihassoluuni, jossa se osallistuu energiaa soluni käytettäväksi vapauttavaan reaktioon. Vielä?

Yksiselitteistä rajaa tuntuu mahdottomalta vetää. Kyse on jatkumosta. Olemme totaalisessa vuorovaikutussuhteessa muun luonnon kanssa. Olemme pieni laine luonnon virtaavassa vuorovaikutuksessa itsensä kanssa, luonnon itseorganisoitumisessa.

Tästä on myöhemmin hyvä jatkaa siihen, miks oikeestaan sit suhde ihmisen ja muun luonnon välillä tuntuu olennaiselta ja tärkeeltä. Loputtoman kiinnostavalta. Miksi ympäristöongelmat huolettaa mua. Tarkottaako tää sitä etten luota luonnon kykyyn itseorganisoitua mulle käsittämättömilläkin tavoilla.