Yhet toisensa naineet kaverini sanoi vihkipapin kehottaneen suhtautumaan avioliittoon niinku yritykseen. Niinpä ne sitten kuuliaisina poikina ja tyttöinä lähti teatteriin sekä ravintolaan juhlistamaan ekaa vuosikvartaaliaan, vai mitkä firman pikkujoulut ne nyt sitten olikaan lopulta. Inspiroiva ajatus.
Julkasin puolestani ekan tekstini täällä reilu vuosi sitten.
Tämän on tarkotus olla jonkinmoinen tilinpäätös taipaleelle, jonka oon matalan blogini kanssa kulkenut tähän mennessä. Allekirjotan yhä kaiken tuolloin aloitukseksi kirjottamani, vaikka oonkin käyttäny tätä alustaa myös moneen muuhun kuin tavotteiksi asettamiini juttuihin.
Oikeestaan en mä halua nyt muuta, kun laittaa tähän muistiin itelleni ja kannustukseksi muille, että tuntuu voi jumankekka aivan hulluna siltä, että tää kirjottaminen on kannattanut. Vaikka välillä se onki ollu rasittavaa ja joskus nolostuttavaaki. Hitto vie, kuinka paljon ja mitä kaikkea oon kuluneena vuonna saanut irti tästä pienimuotoisesta aktivismini muodosta.
Kuva on aiheelle kumartavasti vuoden takaa, kuten ehkä arvata saattaa, jos sattuu tuntemaan tuon höntin karhunpoikasen. Eihän tänä vuonna täällä etelässä tuommosia mahollisuuksia lumileikkeihin ole. Siitä tulikin mieleeni, että oon näinä päivinä moneen kertaan ollut hyvin onnellinen ja ilahtunut katellessani paljasta maata ja mittarin kahdeksaa lämpöastetta.
Monet ihmiset kun ei jostain syystä tunnu oikeen vakuuttuvan, että sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on yksi ilmastonmuutoksen ilmenemismuodoista (vrt. parin edellisen talven kinokset). Sen sijaan tarvii vissiin olla just tämmöstä jatkuvaa uhkaavan syksyisää, että sen viitii ottaa vakavasti ja "no hehheh, kato näyttääkö siel lämpöseltä" -vitsailut hiipuu.
Vähän kyllä huolestuttaa, mimmoset tuhot tää talvi tekee lumesta riippuvaisille otuksille, mutta onneksi tosiaan nyt ei ole sen paljaan maan kaverina ankaraa pakkasta. Ainakaan vielä. Semmosiakin talvia me tosin varmaankin ehditään vielä tässä nähdä. Tuun ilahtumaan luultavasti niistäkin.
Lobbareitahan me kaikki ollaan omilla tavoillamme. Tää WWF:n mainoskuva on musta varsin asiallinen koitos saada meidät heräämään taipukseemme harrastaa sitä tyypillistä kakkostason ympäristönsuojelua, söpöjen ja lutusten pörröpuputupusten lellimistä.
Eikä tässä vielä kaikki. Väistämättä kuvaa katsottuamme herännyt hämmentynyt syyllisyydentuntomme koitetaan selvästi valjastaa nelostason syvemmäksi ymmärrykseksi. Ehkä niiden ilmeettömien ja suppusuisten limanuljaskojenkin suojelu on tärkeää. Jopa tärkeämpää!
Kävin muuten itsenäisyyspäivänä kattomassa yhtä melkosen erityislaatusta ruotsalaista bändiä.
Tykkäisin PoS:in monivivahteisesta ja intensiivisestä progesta varmaan muutenkin, mutta hitto kun se värisyttävän karismaattinen (vrt. kuuma) Daniel Gildenlöw osaa vielä tehdä niin loistavia lyriikoitakin. Etenki BE-levy kertoo aika verrattoman oivallisen tarinan ihmisen olemassaolosta ja suhteesta ympäristöönsä ja jumaluuteen.
Tämän kyseisen levyn viimenen laulu ei höpise enää muuta kuin sen olennaisimman, mutta sen niin hyvin. Niin hyvin. Tässä live-versiossa tosin hitusen eri tavalla, mutta silti.
En kovin usein intoile koneilla pelattavista peleistä, mutta senkin edestä nyt! Tän siitä kai saa, kun on höntti matemaatikko ja ympäristötieteilijä.
Oli niin tai näin: Horton Conwayn Game of life kaikessa yksinkertasuudessaan iskee kyllä niin johonkin ytimeen. Samalla se onnistuu kiehtomaan monia ajatuksiani pukemalla ymmärryksen tavottamattomissa olevaa kapasiteetilleni edes jotenkin sopivaan muotoon. Miten voi olla jossain määrin aidon oloista populaatiodynamiikkaa, jota kuitenkin pystyy hahmottamaan matemaattisesti niin ettei työmäärä ihan heti riistäydy käsistä. Nam.
Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä.
Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.
Hyvin kivuttomalta vaikuttava algoritmi siis. Muuttujiakin on suhteellisen hillitty määrä ja ne ovat tiukasti rajoitettuja. Silti lähes kaikki pelissä syntyvät systeemit ovat tolkuttoman vaikeasti ennustettavia ja alkuarvoherkkiä.
Ylemmän kuvan pikkuinen r-pentomino esimerkiksi tuottaa pitkällisen evoluution seurauksena hekumallisen monimuotoisen lopputilanteen: lukuisia kulkureita, värähtelijöitä ja erilaisia stabiileja muotoja (kuva alla). Vertailukohtana yhden solun paikan vaihtaminen r-pentominossa johtaa kehityksen totaaliseen luhistumiseen hassussa neljässä sukupolvessa.
Toki tuo oli kohtuu äärimmäinen esimerkki, mutta ilmentää hyvin pelin mahdollisuuksia. Jos tuommoinenkin meininki on ihan käypää, niin mites sitten mutkaisemmilla alkumuodoilla ja suuremmilla muutoksilla.
Rehellisiä kun ollaan, musta itseasiassa tuntuu aivan hullulta ja hämmentävältä, että tämänkaltaista dynaamista ilmiötä voidaan kuvata näin esteettisesti ja minimalistisesti, koska eihän tuo nyt hyvänen aika edes käyttäydy siivosti! Ei niin kuin kunnolliset, hyvin asetellut matemaattiset systeemit käyttäytyy.
Intuitiivisesti ajateltuna ennemminkin tää tuntuis kuuluvan siihen osastoon, josta puhdasverisemmät matemaatikot puhuu vienoa kitkeryyttä äänessään - niihin "oikeen maailman ilmiöihin". Silti se taipuu matematiikan kielelle niin kauniisti. Niin kauniisti ja niin nerokkaasti. Kyyneleet kohoaa silmiini tästä liikuttuneisuuden tunteesta. Siinä se höntteys sitten tuli todistetuksi.
En ihmettele hetkeäkään, miksi niin lukemattomat matemaatikot sun muut neropatit ovat inspiroituneet ja muhentaneet tästä pelistä vuosikymmenten saatossa vaikka minkälaisia ajatuksia ja sovelluksia.
Alkuarvoherkkyyden lisäksi pelissä esiintyy muitakin jänniä tämän maailman piirteitä:
Elämää on todella hankalaa tuhota kokonaan, kun se kerran on juurtunut kunnolla.
Oliot on melkeinpä listittävä yksi kerrallaan ja siinäkin pitää monesti miettiä tarkkaan, miten toimii.
Toisaalta yksi onnekkaasti aseteltu lisäruutu voi kyllä myös syöstä vakaankin ekosysteemin loppuunsa kertaheitolla.
Joku toinen ruutu taas voi toimia täysin päinvastoin ja kasvattaa ekosysteemin entistä mahtavampaan kukoistukseensa.
Ihmismielestä tuntuu mahtavalta löytää uusia ja mutkikkaita pysyviä otuksia ja viihdyttävältä vain katsoa kehityksen kulkua ja tarpeen tullen heittää pökkelöä liekkeihin.
Loppukevennys: jotenkin kummasti mua ei yllätä yhtään ja naurattaa hitusen, kun ihmiset on intopiukeina valjastaneet tän pelin tämmöiseenkin käyttöön:
Siellä se kulkuri kipittää ympäri radallaan ikuisena virtuaaliviihdykkeenämme.
6. Toistaiseksi mahdoton ympäristönsuojelu
On olemassa asioita, jotka aiheuttavat massiivisia ympäristötuhoja ja joiden edessä meillä ei ole mitään tehtävissä. Ei, vaikka tasan tarkkaan tietäisimme niiden olevan tapahtumassa ja vaikka olisi yllin kyllin aikaa valmistautua. Noita asioita tosin on yllättävän vähän.
Esimerkiksi pienemmät maata kohti syöksyvät asteroidit hoituu kyllä, kuten alla olevasta videosta (Kuinka suojata maapalloa asteroideilta?) voi huomata. Maanjäristysten kohdalla vaikutusmahdollisuutemme ovat astetta kyseenalaisemmat, mutta monet tutkijat ovat sitä mieltä, että taipumuksemme kasata valtavat määrät raskasta materiaa pienille alueille ja porata maan kuoreen reikiä muuttaa mannerlaattojen jännitteitä ja aiheuttaa purkautumisia.
Ymmärrykseni puitteissa siis tämän suojelutason toiminnaksi jäävät yritykset suojella maapalloa ja sen osia
tulivuorenpurkauksilta,
maanjäristyksiltä, joita ihmistoiminta ei ole aiheuttanut,
ja riittävän suurilta maapalloa avaruudesta lähestyviltä taivaankappaleilta.
Onkohan niitä vielä muita? Nojoo, ehkäpä jotain harvinaisuuksia, kuten auringon sammuminen. Siinä vaiheessa tosin ei taida edes olla mitään maapalloa tai varsinkaan sen elollisia osia jäljellä suojeltavaksi.
Tämän videon ehdotus on kyllä kaikinpuolin aivan loistava esimerkki ympäristönsuojelun ykköstason (ja vähän kakkoskin) toiminnasta. Ihan yks parhaita, jos sanoisin. Heleppoo, halpaa, nättiä ja kivaa.
Esitellyt kasvit ovat suomalaisilta nimiltään kultapalmu, anopinkieli ja kultaköynnös ja löytyvät varsin hyvin pistokkaina kavereilta tai kaupasta. Muutkin toki toimii.
Sitten vielä samaan syssyyn toinen tuoreempi video aiheesta. Menee harppauksen verran työläämmäksi ja samalla laajenee itsensä suojelusta muiden suojelutasojen suuntaan: Puutarha asunnossani
Mulle tulee ympäristönsuojelun tasosta puhuessa ensimmäisenä mieleen lait ja uhanalaisuusarvioinnit; suotuisa suojelun taso ja sen semmoista. Nyt ei ole kysymys niistä, eikä varsinkaan muista tähän kuvaan liittyvistä asioista.
Luokittelusta nyt kuitenkin on kyse. Asioita on ihan hyvä jakaa välillä ryhmiin, vaikka jatkumoajattelun puutteessa tämä ihmiskunta mielestäni enemmän onkin. Palastelu selkiyttää kummasti ajatuksia ja tuottaa uusia oivalluksia asioiden luonteesta. Hämäriä ja keinotekoisia luokkarajoja tutkiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota uusiin näkökulmiin.
Ympäristönsuojelua tuntuu erityisen tarpeelliselta luokitella, koska se on harvinaisen kiemurainen käsite. Ihan lähtien niinkin perustavanlaatusesta kysymyksestä, että niin mitäs me nyt taas sitten suojellaankaan "suojellessamme ympäristöä". Ympäristönsuojelun kohteet ovat siis työn alla tällä kertaa. Nehän voi hyvin jakaa monella muullakin tavalla kuin tällä. Esimerkiksi jako geenin-, yksilön-, lajin-, ekolokeron- ja biotoopinsuojelutasoihin on kiinnostava ja simppeli yksilö/laji/ekosysteemi -versio on ehkä useimmin käytetty. Nyt kuitenkin näin, koska tämmöiseen näkökulmaan en ole törmännyt muualla.
Itsensä suojelu
Arkipäiväsiä päätöksiä esimerkiksi siitä, millaisessa tilassa vietän aikaani, mitä ja keitä päästän välittömään läheisyyteeni, mitä pistän suuhuni ja ihooni ja mitä hengitän. Usein täsmällisin, helpoin, kontrolloiduin ja nopein suojelun muoto. Kaikkeen ympäristönsuojeluun sisältyy myös itsen suojelua ja itsen suojelu mahdollistaa muiden tasojen suojelua. Tämän kategorian alle menee myös ympäristönsuojelu, jossa ainoa toiminta on jonkun ympäristömuutoksen ongelmalliseksi kokemisesta luopuminen.
Erityisen läheisten ympäristön osien suojelu
Toiminnan kohteet eivät enää ole jatkuvassa suorassa kosketuksessa minuun, mutta koen ne läheisiksi. Esimerkiksi vastustan jonkun minulle merkityksellisen metsäalueen hakkuita, pyrin minulle tärkeän lajin säilymiseen tai hoidan lemmikkiä. Tälle suojelulle ei usein ole tieteellisiä perusteita. Itseasiassa tämän suojelun kohteena on monesti ekosysteemien vakaahkon toiminnan kannalta kohtuullisen merkityksettömiä osia, jotka kuitenkin vetoavat tunteisiimme. Kun joudumme valitsemaan eri suojelukohteista, suosimme tähän lokeroon parhaiten kolahtavia.
Ihmislajin suojelu
Tämän tason voisi lukea myös edelliseen kohtaan kuuluvaksi, koska suojelun perusteena on läheisyyden tunne. Jaan sen kuitenkin erikseen korostaakseni, että kakkostason kohteisiin meillä on henkilökohtainen tunneside ja läheisyys ihmislajia kohtaan puolestaan johtuu vain samankaltaisuudesta ja siitä kumpuavasta empatiasta. Toisin sanoen projisoimme haluamme suojella itseämme ja omaisiamme muihin lajikumppaneihimme, jotka muistuttavat meitä itsestämme. Tuskin kukaan pitää kaikkea ihmislajin monimuotoista olemisen tapaa ja puuhastelua erityisen tärkeänä tai läheisenä, vaikka haluavatkin ihmislajin kokonaisuudessaan säilyvän. Tämän kategorian esimerkkejä ovat ruoantuotannon kehittäminen kestävämmäksi ja turvallisuuden parantaminen kaupungeissa. Suojellessamme ihmilajia tulemme epäsuorasti suojelleeksi kaikkien muidenkin tasojen kohteita ja tuhonneeksi ainakin kahden viimeisen tason kohteita.
Muun toimintaympäristön suojelu
Laajin tiedostamamme suojelun taso, jonka kohteisiin kuuluu kaikki ne tunnetut suojelun kohteet, jotka eivät mahdu kolmeen edelliseen. Perusteet ovat tieteellisiä. Esimerkiksi minulla ei ole voimakasta tunnesidettä Madagaskariin, mutta tiedän sen olevan monimuotoisuuskeskus, joten vastustan sen lajistoa ahdistelevaa puuhastelua. Tämän tason suojelun kohteet ovat usein suurempia kokonaisuuksia, esimerkiksi ekosysteemejä tai sitten vaikkapa sellutehtaiden ympärystöjä, pohjavesialueita ja niin edelleen.
Tiedostetun ympäristön ulkopuolisen ympäristön suojelu
Neljän edellisen tason suojelu on yleensä osittain epäsuoraa - tämän tason suojelu taas ei muuta olekaan kuin epäsuoraa. Joku Borneossa sijaitseva joki on käytännöllisesti katsottuna toimintaympäristöni ulkopuolella, mutta saatan silti vaikuttaa sen kunnon kohenemiseen esimerkiksi levittämällä kulttuuria, jossa jätevesiä ei kaadeta suoraan lähimpään jorpakkoon.
Epäilen ajatteluuni jääneen aukkoja näin suvereenin saksimisen jäljiltä ja siksi otan erityisen mielenkiinnolla vastaan kommentteja.
Sitten suo raivattiin kuokalla pelloksi ja uhanalaistuvat suolajit kuivuivat karikkeeksi. Jussin mieleen ei juolahtanutkaan siinä olevan mitään kyseenalaista.
Monesti kuulee puhuttavan, että se oli Venäjän keisari Aleksanteri I, joka aloitti ympäristönsuojelun Suomessa vuonna 1803 kieltäessään hakkuut ja kaskeamisen Punkaharjulla. Nykynäkökulmastamme niin varmaan onkin, vaikka varsinaisesti ympäristön- ja luonnonsuojelusta alettiin puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Myös tuohon pisteeseen me tavalliset suomalaiset pääsimme kuitenkin veli Venäjän avustuksella.
Ruotsin vallan alta päästyämme Suomen saama autonomisen suurruhtinaskunnan status poiki pikkuhiljaa yhä laajentuvan itsehallinnon ja lopulta itsenäistymisen. Tuohon prosessiin linkittyi voimakkaasti kansallisen itsetuntomme ja henkemme kohoaminen, isänmaallistuminen. Rakkaus ja arvostus isänmaata kohtaan saattoi meidät tiedostamaan aluksi maamme rikkumattoman kauniisiin kasvoihin viiltämämme haavat ja ymmärryksen karttuessa myös syvällisemmin ympäristövaikutuksemme.
Mistä tuo isänmaallisuus ja luonnon arvostus rakentui? Varmasti monesta: sieltä täältä, pikkuhiljaa. Ei ole silti epäilyksen hiventäkään, etteikö ainakin muutamalla herralla olisi ollut tanakasti lusikkansa tuossa hernesopassa.
Puhutaanpa vähän Eerosta. Kyllä te sen tiiätte, se liukas luikku ja hännän huippu.
"Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.
Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaiksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta."
- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Akseli Gallen-Kallela: Palokärki
Akseli Gallen-Kallela: Karhunputki
Kautta isiemme luiden mä tykkään tuosta kielenkäytöstä. Eero on aikojen saatossa ehtinyt inspiroida aikamoisia joukkoja erinäisiä aktivisteja ja toimijoita.
Jokusen vuoden Seitsemää veljestä myöhemmin, 1875, ilmestyi toinen isänmaallistumiseemme ja sen myötä ympäristötietoisuuden lisääntymiseen vaikuttanut teos. Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin kouluissa oppikirjana nykyvalossa hämmentävät 70 vuotta. Ei mikään ihmekään siis, että se muokkasi voimakkaasti luontosuhdettamme ja kansallisidentiteettiämme.
Maamme kirjassa on monipuolisesti jämptejä opastuksia, tietoja, niksejä ja aivan sydäntäsärkevän koskettavia luontosuhteen kuvauksia.
"Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa.
Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä.
Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä.
Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään.
Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa."
- Zacharias Topelius: Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus
Tiedämme maailman olevan pirunmoisen kompleksinen ja kaoottinen systeemi. Se jopa tuntuu täysin itsestäänselvältä ja yksinkertaiselta joka kerta, kun tulemme ajatelleeksi asiaa. Emme kuitenkaan sisällytä tuota tietämystä useimpiin arkisiin ajatuksiimme ja tekoihimme. Se johtuu nähdäkseni siitä, ettemme tahdo tulla hulluiksi.
Toisin sanoen tahdomme säilyttää inhimillisen toimintakykymme. Arkitodellisuudessamme meidän ei ole käytännöllistä toimia kovin kokonaisvaltaisesti. Jo ihmisen ja maapallon mittasuhde tekee vähänkään mutkikkaampien kokonaisuuksien käsittelemisestä mahdotonta. Puhumattakaan ajattelumme tai edes nykyaikaisen teknologiamme tiedonkäsittelykapasiteetista. Niin helposti katsomme suoraa taivaanrantaa silloinkin, kun olisi syytä nähdä sen kaarevuus - muistaa muitakin kokoluokkia kuin se ominaisin.
Systeemiteoreettinen ymmärrys ei tietenkään ole itsestäänselvää näin ollen silloin, kun sitä ei käytetä. Systeemiälykkäitä ratkaisuja ei synny yleensä tosta noin vaan nopeasti ja yksinkertaisesti, koska se ei ole helppoa, kuten eivät ole useimmat muutkaan älykkyyden muodot. Kuitenkin tämänhetkisten ympäristövaikutustemme massiivisuuden ja moniulotteisuuden huomioon ottaen olisi mun mielestä aika hittolaisen tärkeetä sulauttaa systeemiymmärrys arkiseen olemiseemme. Todellisuustunneliemme rakenteista myös ilmaan, jota hengitämme.
Itse asiassa oon havainnut, että mulle jopa ainoat uskottavat ja kestävät velvollisuus ja oikeus kumpuaa ykseydenkokemuksesta.
Noin radikaaliksi vetämättäkin on selvää, että pysyvä henkilökohtainen kokemus roolistamme osana tätä maapallo-systeemiä ja linkkinä lukuisissa sen vaikutusketjuissa on mm. ympäristöyhteensopivien toimien onnistumisen kannalta välttämätöntä. On vaikea välittää järjestelmästä, jonka jakamaton osa ei tajua olevansa. Jos ympäröiva maailma on vain "tuo tuolla" ja minä olen "tämä tässä", on vaikeampi motivoitua välittämään laajasti.
Miten tuon kokemuksen sitten voi saada pysyvämmäksi? Voi olla, että jossain vaiheessa kirjotan jotain nykyisen ympäristöliikehdinnän synnyn ja muiden 60-luvun tapahtumien liittymisestä tähän, mutta vähintäänkin sitä pysyvyyttä voi lisätä niinkuin useimmissa muissakin taidoissa: harjoittamalla. Jo melko pienillä säännöllisillä ponnistuksilla kokonaisvaltainen näkökulma alkaa automatisoitua, jolloin työkaluja ei tarvitse joka kerta kaivaa aksioomista ja systeemin ylikuormituksesta seuraavalta piupalipaupalilta vältytään.
"If you want to become a concert pianist, do it every day. You want to be a writer, do it every day. You want to become depressed, think depressing thoughts every day. You want to become an optimist, think cheerful thoughts every day. Do it every day."
-Robert Anton Wilson
Tämä on viihdyttävä pätkä. Joitain teräviä ja olennaisia pointteja ja vähän ärsyttävyyttä. Sitä ärsyttävyyttäkin oli mukavaa katsoa, koska se alleviivasi hienosti tässä vajaan parinkymmenen vuoden aikana tapahtunutta kehitystä ympäristönsuojelumeiningeissä.
Vuonna -92 on tainnut olla aika paljon naiivimpaa ajattelua, kun alkaahan se nyt kai nykyään jo olemaan laajalti itsestäänselvää, että ympäristönsuojelu on lähestulkoon kaikissa muodoissaan melkosen itsekästä puuhaa. Joko me pedataan omaa selviytymistämme tai halutaan hyvää mieltä turvaamalla niiden kivojen lajien, ekosysteemien, geenien sun muiden olemassaoloa. Tehdään valintoja toisten selviämisen puolesta ja toisia vastaan.
Tää saattaa kuulostaa kyyniseltä tai muuten nihkeeltä, mutta mun mielestä tässä ei oo mitään semmosta. Itsekkyyshän on yks elämän perustavista ominaisuuksista. Jokaikinen otukka tekee sitä ja hyvä niin, koska muuten me kuoltas kaikki ja ainakin musta se olis kovin mälsää.
Eikä se itsekkyys ole todellakaan ristiriidassa aidon välittämisen kanssa, senki tyhmeliini juntti-George.
Selailin tossa informaatiovallankumoushykerryksissäni vähän reddittiä ja päädyin jotenkin ihmeen kaupalla sitten earthporn-alueelle. Voi taivas ja maa mitä kuvia ja videoita!
Saattaa olla, et mulle jäi myös hitusen paha mieli tai ainakin terävinä välähtäviä mielikuvia tosta aikasemmin postaamastani raateluvideosta. Siksikin tekee hyvää paijata todellisuuttaan kattomalla tämmöistä ei ees sanani nyt riitä sanomaan mitä (koko näytöllä ja HD:llä, youtube-videossa saa vaihettua vielä pikselirikkaammaksi).
Ja no koska näistä nyt ei kai melkein mitenkään voi saada tarpeekseen varsinkaan pidemmän päälle niin tässä on vielä vähän lisää.
Kaikki kunnia Sir David Attenboroughille ja kumppaneille, mutta hitto vie kun tekee joskus hyvää nähdä leikkaamattomina myös niitä raaimpia luonnon puolia. Hyvää ja pysäyttävää.
Eräs viisas mies istutti kerran mieleeni ajatuksen, että luontosuhdetta kannattaa vaalia ja hoitaa ihan yhtä antaumuksella kuin parisuhdettakin. Siksikin lähdin tuossa viikoksi mökille harjottamaan lempeyttä luonnon kanssa ja eliminoin leiskumistamme häiritsevät pakoreitit kuten netin, puhelimen ja aikasemman poispääsymahollisuuden.
Taisin tosin joskus jo ennen tuosta opettajasta vaikuttumista todeta ääneen otaksumani, etten tuu koskaan rakastamaan ketään (tai mitään) luonnon osaa enempää kuin sitä kokonaisena. Ken tietää tapahtuuko se kuitenkin joskus. Jokatapauksessa: tärkeältä tuntuu. Elinvoimaiset suhteet tuottaa niin tolkuttoman määrän kaikkea feedbacklooppaavaa energiaa ja ihanuutta.
Luonto on sitäpaitsi just kiva kaveri oikeesti - medioista siit saa usein turhan rappiollisen ja vaarallisen vaikutelman. Samaan aikaan tuhon näyttämö ja vuolas elämyslähde, aah kuin ristiriidat kiehtoo mua.
Tätä kirjottaessani mussa syntyy taas itseironista naurua. Niin perinteistä: tollo kaupunkilainen lähtee ihan tohkeissaan "luontoretkelle" metsään täältä "ei-luonnosta". Luonto on taas yksi niistä sanoista, joita on vaikea käsittää. Kun kyllähän mä koen tän netissä aukeevan sukelluspaikankin myös paljolti luonnoksi. Silti tuo alla olevassa kuvassa näkyvä tummavetinen lampi tuntuu olevan jotenkin enemmän. Yksiselitteisemmin.
Oliskohan se sit niin et kaikki täällä avaruudessa koettavissa oleva on ihan yhtä paljon luontoa, mutta inhimillisen ulottuvuuden vaikuttavuuden aste vaihtelee liukuvasti? Ehkäpä tosta pyörittelystä joskus myöhemmin lisää. Nyt kun oikeestaan tahdoin vain jakaa inspiraatioksi tallenteita osista siitä, mitä me intensiivisessä vuorovaikutussuhteessamme luonnon kanssa oikein saavutettiin.
Pakko muuten viel tarkentaa, kun oon yleensä aina niin tarkka lisäämään sen "muun" tohon luonto-sanan eteen. Nyt jätin tarkotuksella tekemättä niin, koska myös mun oma ekologinen ulottuvuuteni oli tossa vuorovaikutuksessa tiiviisti mukana. Eli ei muu luonto vaan tää luonto. Inhimillisyys tuntui vähän etääntyvän. Toisinaan se tosin muistutti itsestään saamalla mun päähän hassuja vastaamattomia kysymyksiä, kuten "milloin me ihmiset oikeen alettiin miettimään, et kuulutaanko me tänne?" (Tommosten kysymysten ilmaantuminen saa muhun oloa, et voisin laittaa sitä aikaa luontosuhteeni hoivaamiseen vielä paljonpaljon enemmänkin.)
Ei vitsi kysyinpä vielä googlelta huvikseni ja kyllä vaan, joku iloinen epeli on tehny luontosuhdeterapiastakin kaupallista. Ei silti voi kuin tykätä. Onhan se ihan hyvä rohkaistua tukeutumaan ulkopuoliseen (vai sisäpuoliseen?) apuun, jos vaikka se luonto pirulainen on erehtyny olemaan uskoton.
Lammen pohjan lähteistä tihkui käsittämättömän muinaista vettä
Ukkonen nousi
Apina leikkii...
...ja ottaa osumaa vahvemmaltaan
Sateen jälkeen nousi höyryä
Kyy
"Viattomuus ja puhtuus"
Melkosen ärhäkkä hämppy
Mustikoita!
Enempi mustikoita!
Aurinkoa ja sataa
Varpaat ytimekkäimmillään
Rauha ja jylhyys
Vibramin viisivarpaisilla kengillä oli hyvä vähän vähemmänkin kovanaamasen otuksen tallustaa
Kanttarellit oleskeli keskellä tietä
Lammen melkein ainoa lumpeen kukka oli laiturin alla
"Practise what you preach" on ihan kiva ajatus. Silti melkein ei tekis mieli levittää tämmöstä videota. Jollain kummalla tavalla kuitenki sain melkosesti inspiraatiota irti ni sittenki JOO.
Suuria puheita kun monesti mollataan ja teot taas nostetaan jollekin ikuisen palvonnan kultaiselle jalustalle. Paitsi ympäristöasioissa. Niissä ne teotkaan ei koskaan ihan riitä. Jos ilmaset kannustavas muutosta nykyiseen matto-omien-jalkojemme-alta-poies-kulttuuriin, oot auttamatta vähän huono ja teennäinen. Älä koita väittää muuta, mä näin ku heitit viime syksynä ompunkaran sekajätteeseen, senki tekopyhä paskiainen.
Mäkään en koita väittää muuta. Naureskelen vaan kun rakas isoveikka heittää puoliläpällä, et "Suvi hei ethän sä voi mennä autolla mökille, sun kasvissyöntishän ja kaikki menee ihan hukkaan tommosella meiningillä". (No okei, saatoin mä vähäsen väittää vastaan tost hukkaanmeno-osuudesta ja mukista kokonaisuuksista.)
Juu, alkaahan ne John Travoltan yksityislentokoneella lentelyt ja U2:n megamaailmankiertueet olemaan hiukka eri mittakaavassa, mutta onhan toisaalta niiden puheidenkin vaikutukset. Jos Jennifer Aniston sanoo et puhdasta vettä kannattaa säästää ni ihan varmana monet uskoo.
Tykkään kierosti vähän jopa siitä, et Kööpenhaminan ilmastokokoukseen matkustettiin 1200 limusiinilla ja 140 yksityiskoneella. Kertoo, et ainakin johonkin ilmastosopimukseen liittyvään ollaan valmiita laittamaan pätäkkää. Puhumaan isosti. Vaikka sitä sopimusta ei lopulta saatukaan aikaseksi niin kyllä mä nään tommosen shown taas vaikuttaneen paljon. Paljon painetta toimintaan ja paljon jopa sitä käytäntöä. Toki aikaansaavasta videokonferenssista olisin tykännyt vielä enemmän.
Pointti: en haluu valita mitään lemppareita, mutta hei onhan ne puheetkin nyt ihan valtavan tärkeetä. Niissä tapahtuu se kestäville meemeille elintärkeä evoluutio. Niis tapahtuu hienovaranen kokeilu, kehittyminen ja leviäminen.
Loppuun on hyvä laittaa näitä höhliä kysymyksiä, kun sit ne jää ainaki mun päähän pyörimään ja tökkimään todellisuustunnelini pimeitä seinustoja: Kummalla on enemmän myönteistä vaikutusta?
1. Leonardo DiCaprio myy lentokoneensa jolleki toiselle, eikä puhu siit ikin kelleen. Puhisee vaan yksikseen kodissaan (kodeissaan?) kuin esimerkillinen osaakaan olla.
2. Leonardo DiCaprio saa lievästi tekopyhillä puheillaan itsensä ja 50 muuta yksityiskoneenkäyttäjää vähentämään sitä lentämistä vaik ees 10%.
Palautesilmukat on niin kovin monimutkasia. Kakkosvaihtoehdossa esimerkiks voi käydä niin et Pertti ja 50000 muuta perusjamppaa suuttuu Leonardon kaksinaismoralismista ja alkaa vihapäissään vastedes suhaamaan kaikki matkansa lentäen ja sen lisäks kostoks perustaa kämppäänsä trooppisen talvipuutarhan ja popsii vain brasilialaista, uunissa haudutettua härkää.
No okei, Al Goren meiningin pokka alkaa tökkiin jo mulki melkosesti. Mutta kai sekin sit on vaan rehellinen kysyessään et "Are YOU ready to change the way you live?"
Ainiin vitsi sit pitää viel kertoo tarinaa yhestä tyypistä, joka kuulemma aina kaupassa vihannesosastolla jää hetkeks seisoskeleen mahollisimman ruuhkauttavasti luomu-hyllyn eteen, jotta ihmiset joutus pysähtyyn ja ehkä huomaamaan ekaa kertaa sen hyllyn olemassaolon. Yhtään väheksymättä ton toiminnan potentiaalisesti mahdollisia pitkän tähtäimen vaikutuksia kansalliseen luomunkulutukseen niin hittovie kuin paljon se tyyppi onkaan levittäny hupaisaa inspiraatiota tarinoimalla tosta!
Oon täs lueskellu avartumisen iloista väristen systeemistä psykologiaa (Timo Järvilehto: Ihminen ja ihmisen ympäristö). Siit on mitä luultavimmin itämässä viel ajatus jos toinenkin, kunhan etenen. Tähän hätään en kuitenkaan malta olla päästämättä hyppysistäni tavallaan käänteisesti tohon kirjaan liittyvää ylistystä erittelystä. Vähintään itelleni antiteesiksi ja muistiinpanoksi.
Järvilehto puhelee kirjassaan (siinä osassa, jonka oon jo lukenu) merkillepantavan avarakatseisen ja hyväksyvän tuntuisesti vähän kaikenlaisista psykologisista näkemyksistä. Ehkä juuri sen takia mun silmiin alko pistellä, kun sillä vaikutti kuitenkin olevan melkosia antipatioita ärsyke-reaktiopsykologiaa kohtaan. Sinänsä hyvinki ymmärrettävää, koska se on tärkeimpänä lähestymistapana ilmeisesti ollut pitkään aika suosittu ja ainoaksi jäädessään kiistatta surkuhupaisa. Mutta silti, miksi kaikki se lyttäys?
Joo, onhan se nyt selvää, ettei ihminen toimi meiningillä "ulkoisesta ärsykkeestä syntyy sisäinen reaktio". On selvää, ettei maailma toimi input-output -ajattelun mukaan. Ennemminkin maailma taitaa olla yhdistelmä kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joiden kaikki rajat on näennäisiä jatkumoita. Silti yksinkertaistus, tökerökin semmonen, toimii täällä.
Mun nyt on vaan usein käytännöllistä esimerkiksi jakaa maailma tähän ja muuhun, sisäseen ja ulkoiseen. Mun on toki käytännöllistä myös palauttaa sillon tällön mieleen niiden vetämieni rajojen naurettavuus.
Me voitas mun mielestä paljon nykystä enemmän sulavasti vaihdella tilanteen mukaan tästä ajattelutavasta tai ismistä tohon ja niin edespäin. Joku vois tähän todeta, jotta voi ei, siitähän syntyy ristiriitoja. Entä sitten? Eihän niihin tarvii jäädä jumittamaan.
Minkään ajattelutavan avulla me ei päästä kipuamaan sinne ihan huipulle täydelliseen ymmärrykseen, mutta vuoren useemman kyljen kiipeeminen onnistuu helposti keneltä vaan, miksipä ei siis tehtäis niin. Siinä näkee paljo monipuolisempia maisemiakin! Voi helposti tykätä samaan aikaan ykseydestä, dualismista ja pluralismista. Tai voi jonain hetkenä valita niistä yhen ja uskoo siihen ja sit taas vaihtaa.
Toki tähän on hyvä mainita, et tietysti jotkut ajatustavat tai kiipeemispaikat sopii jollekin ja ehkä yleisestikin paremmin kuin toiset. Niitä voi käyttää enemmän ja silti napsia vaihtuvien tarpeiden mukaan parhaita ominaisuuksia muista tai vähintäänki suhtautua kaikkeen potentiaalisen toimivana.
Monet pikkulapset on innosta vinkeinä, kun ne saa bussissa painaa stop-nappia. Varmaanki siksi, kun niin tehdessä kuuluu kiva ääni ja syttyy valo. Se on jännää. Toiminta aiheuttaa juttuja, selkee syy-seuraussuhde. Mut nauttiiko ne lapset siitä, koska
1) se on hyödyllistä? Toimiiko ihmisen aivot ensisijasemmin erottelevasti kuin holistisesti? Olisko siks selkeellä syy-seuraussuhteella leikkiminen hyväks aivojen kehitykselle?
2) se on jotenki helppoa tai "laiskaa ajattelua"? Ilahduttaaks ääriyksinkertaistetut jutut lapsia, koska ne tuo keveyttä tähän yltiökompleksiseen maailmaan? Onko se niille lepäämistä kaiken kokonaisuuksien hahmottamisen opettelun ohessa?
3) hä ho hä?
Erityisesti jätän kytemään siihen ihan samaan pohjaan tunkeutuvan kysymyksen: onko ihmisen ajattelu siis ensisijasesti holistista tai erittelevää? Onko ne täysin tasapainosesti yhtä sijasia? Vaihteleeko tää ihmisestä toiseen? Miten? Miks?
Tää on tämän tarinan kolmas osa ja täällä oli eka ja täällä toka.
Mitä tehdä?
Yksittäiset ympäristönsuojelutoimet tuntuvat näkemykseni kokonaisuuden kannalta melkoiselta piiperrykseltä. Uskon niiden hoituvan vähän kuin virtaavan veden paineen mukaan vaivattomasti tempautuen, kunhan rakenteet vain ovat kunnossa. Konkreettisia tekoja on myös siksi vaikeaa luetella, että koen ympäristömyönteisen muutoksen olevan kaikkiin yhteiskuntamme osa-alueisiin luikerrelleen arvomaailman kokonaisvaltaista muuttumista. Toisaalta mistäpä muusta suuret virrat syntyisivät kuin yksittäisistä tipoista.
Myös ihmisten aktivoimisen kannalta syiden, taustojen ja keinojen painottaminen tuntuu tehokkaammalta kuin tieteellisten faktojen latelu. Suuressa osassa maita ihmiset pitkälle jo tietävät tai vähintään voisivat halutessaan selvittää, että päästöjen ja kulutuksen vähentäminen ovat ympäristönsuojelua. Tarkemmat ja teoreettisemmat tiedot kannattavista toimista eivät kovin monia kiinnosta, eikä tarvitsekaan. Olennaisinta on innostuminen – ymmärrys lisääntyy kyllä matkan varrella.
Palaan pyörittelemään hyvinvoinnin ja ympäristön tilan suhdetta. Ensimmäisessä osiossa käsittelemäni ideoiden ja kokemuksen tason lisäksi hyvinvoinnin lisääntyminen vaikuttaa ympäristön tilaan myös suoraan, koska nähdäkseni suuri osa nykyisestä kuluttamisestamme johtuu yrityksistämme hoitaa pahaa oloa. Monet kulttuurimme kasvatit ovat unohtaneet, että tyytymättömyyden tunne tässä hetkessä ei välttämättä tarkoita, että tästä hetkestä puuttuu jotakin. Huomaamattamme saatamme uskoa jonkun tavaran tai matkan tai aseman saamisen olevan vihdoin se helpotuksen tuova asia – kerta toisensa jälkeen.
Tyytymättömyyttä voi helpottaa muutenkin kuin tuomalla tähän hetkeen jotakin lisää. Asennemuutos ja itsesuggestio auttavat, mutta tehokkainta on lähteä perustuksista. Mitä sinä tarvitset elääksesi ja voidaksesi hyvin? Olisiko aiheellista luopua jostakin tämänhetkisestä?
Toivon lämpimästi, että et luovu. Luopuminen lisää pahoinvointia ja toimii laiskana tapana hiljentää omatunto. Se on mielestäni yksi huonoimmista ympäristönsuojelun keinoista. Tavarasta tai toimintamallista luopuminen ei vielä ole ongelma, koska harvemmin takerrumme niihin suoraan. Sen sijaan rakennamme minäkuvaamme niiden tarjoamien palvelujen varaan. Itseensä meistä jokainen on ainakin hiukan kiintynyt ja siksi minuuden osista on vaikeaa ja usein tuskallista luopua.
Luopumista huomattavasti systeemihoksaavampi lähestymistapa tähän kaikkeen on mielestäni miettiä, miten voisi kehittää minäkuvastaan vieläkin ihanammalta tuntuvan. Millä korvata ja miten parantaa laatua kaikilla elämän osa-alueilla määrän sijaan? Ongelmana monella tuntuu olevan, että valitut asiat tyydyttävät kehnosti ja siksi jää kaipaamaan enemmän. Tämä pätee ruokavalioon: syödään prosessoitua lisäainetiivistä ja ravintoköyhää moskaa, jolloin keho ei saa mielikuvahuijauksesta huolimatta janoamiaan ravinteita ja kaipaa lisää. Seurauksena ihmiset lihovat, sairastuvat ja voivat pahoin. Pätee työn tai minkä vain tekemiseen: luovutaan unelmista ja inspiraatiosta, mennään mukaan turvalliseen oravanpyörään. Seurauksena ihmiset tylsistyvät, masentuvat ja voivat pahoin. Pätee ihmiselämään kokonaisuutena: laastaroidaan tyytymättömyyttä ylenmääräisellä kulutuksella. Seurauksena tukku ympäristöongelmia. Ehdotan ratkaisuksi opiksi ottamista ja seuraavalla kerralla parempaa valintaa. Hyvinvointiaan voi valita itse.
Minäkuva taipu vapaudentunteesta päihtymiseen
Niin inhorealistiselta kuin sen halutessaan voi saadakin kuulostamaan: mielestäni on totta, että ihmiset tahtovat tehdä vain kivoja ja helppoja asioita. Tämä ei kuitenkaan ole suoraviivaista – monet suomalaiset esimerkiksi puurtavat päivittäin raskaassa työssä, joka kiinnostaa heitä lähestulkoon vain palkan osalta. Ei takuulla ole kivaa eikä helppoa, mutta heidän todellisuustunnelistaan käsin katsottuna kuitenkin luultavasti mukavampaa kuin esimerkiksi työttömyys.
Minusta tuntuu hyvin tärkeältä kannustaa ja luoda ihmisille yhä enemmän mahdollisuuksia ja rohkeutta toimia juuri näin. Toivon jokaisen tekevän yhä kivemmalta ja helpommalta tuntuvia asioita elämissään. Tekemistensä kokeminen kivaksi ja helpoksi luo väistämättä hyvinvointia kokijalle ja näin aiemmin kuvaamani vuorovaikutuksellisen hyvinvoinnin lisääntymisen kierteen palautesilmukat saavat vettä myllyynsä.
Ympäristönsuojelu voi todellakin olla tämänkaltaista kivaa ja helppoa toimintaa. Yhtenä arkipäivän esimerkkinä se näkyy kulutustottumusten muutoksena. Ympäröivän kulttuurin muuttuessa yhä ympäristömyönteisemmäksi yksilö joutuu kohtaamaan yhä voimakkaamman palautteen vastuuttomasta kulutusvalinnasta. Palaute ilmenee sekä muiden reaktioina, että tietoisuuden lisääntyessä myös oman ”hyvyytensä” kyseenalaistuksena. On siis helpompaa ja kivempaa valita jatkossa ympäristöystävällisemmin. Tieto lisää tuskaa vain, jos ei anna sen vaikuttaa arvoihinsa ja sen myötä tekemisiinsä. Tahalliset tiedon unohtamisyritykset tai korviensa sulkeminen ne vasta tuskallisia ovatkin ennen pitkää. Kuplilla on tapana puhjeta.
Pyh!
Vaikka koen mitä-osuuden yksityiskohtien olevan ympäristönsuojelunäkemykseni kannalta hienosäätöä, se tuntuu silti myöstärkeältä ja merkitykselliseltä. Opiskelusta saamani hyöty kohdistuu luultavasti ja toivottavastikin eniten tälle osa-alueelle ja haluan tulevaisuudessa osata painottaa sitä enemmän.
Yhtä yksittäistä muutoskohdetta tahdon kuitenkin nyt käsitellä erikseen, koska se on niin laajasti koko globaalin yhteiskuntamme verkottanut ja ympäristökriisin kanssa selkeästi käsi kädessä kulkeva kokonaisuus. En ole ihan varma pitäisikö talousjärjestelmäämme ollenkaan kutsua taloudeksi, koska se ei nykyään toteuta taloudellisuutta kovinkaan hyvin. Taloudellisella kun tarkoitetaan ainakin kestävää, tehokasta ja vähäjätteistä, mitä jatkuvaa kvantitatiivista kasvua vaativa järjestelmämme ei todellakaan ole.
On elinympäristömme mielipuolista tuhoamista ylläpitää tällä rajallisella planeetalla järjestelmää, joka tarkoituksellisesti tukee kulutuksen vauhdittamista. Tätä toki lieventää markkinoiden painopisteen siirtyminen aineettomien hyödykkeiden kauppaamiseen. Siltikään emme koskaan pääse eroon raaka-aineiden loputtoman kierrättämisen mahdottomuudesta, emme päihitä termodynamiikan toista pääsääntöä.Kestävän talousjärjestelmän olisi pohjattava olemassa oleviin resursseihin.
Toisaalta ympäristön tuhoaminen voidaan myös saada riittävän luotaantyöntäväksi esimerkiksi verotuksen kautta. Verotus kuitenkin on pakottava tai vähintäänkin hyvin painostava keino, kuten koulutusjärjestelmän kautta tapahtuva kasvatuskin. Koulussa aivopestään kansalaisia mielestäni osittain huonoihin ajatusmalleihin ja verorahoja syydetään moneen täysin käsittämättömään kaivoon. Näen ympäristönsuojelulliset pakkokeinot rankaisevana, mutta välttämättömänä välivaiheena – vähän kuin kapinoineen teinin kotiarestina. Niillä on kiistatta monia hyviäkin puolia, kuten kohtuullisen nopea toteutettavuus. Uskon kuitenkin ihmiskunnan pikkuhiljaa oppivan kantamaan vastuuta ja sen myötä tuntuu tärkeältä suoda ja ottaa myös vapauksia. Vapaa yhteiskunta on luova ja etenevä yhteiskunta.
Ympäristönsuojelu ei ole ensimmäisten joukossa listassa asioista, joista vaikuttaa järkevältä aloittaa vapauksia painottavamman yhteiskuntajärjestelmän kokeilu. Ajankohtaisempi esimerkki sellaisesta on tiedostojen vapaa jakaminen – nykyiset rajoitustoimet ovat kuin tekohengitystä jo kuolleelle dinosaurukselle. Tämä linkittyy myös helppojen ja hauskojen asioiden tekemiseen: jos ilmennät itseäsi innoittavia tekeleitä ja toimia, luultavasti koet niiden levittämisen hyvin arvokkaaksi.
Toisinaan mietin, onko minulla taipumusta haukata niin sanotusti liian isoja paloja ja pitää itsestäänselvyyksinä pienempiä. Onko mitään järkeä alkaa hahmotella laajaa kulttuurin ja talousjärjestelmän muutosta. Kannattaisiko mieluummin keskittyä puhumaan vaikka erilaisista päästöverotusmalleista ja pikkuhiljaa alkaa miettiä, että entä sitten ne poistot. Nämäkin kun jo ovat nyky-yhteiskunnalle suuria kysymyksiä, vaikka toki niitä monet tällä hetkellä ratkovat.
Olen kyllä hyvin kiinnostunut ja toivon oppivani lisää myös tämän hetken käytäntöä esimerkiksi valtiollisella tasolla painottavista asioista. Kuitenkin suorat poliittiset vaikuttamismahdollisuuteni ovat nyt melkoisen pienet, joten koen suurempaa hyötyä ja nautintoa keskittymällä oman elämäni käytännön piiperryksen lisäksi kanavoimaan ympärilleni mahdollisimman paljon ympäristönsuojelullista inspiraatiota ja motivaatiota. Helpoiten tämä tuntuu onnistuvan, kun asettaa tavoitteet mahdollisimman korkealle.
Mitä maailmoja, mitä mahdollisuuksia
Mitä tahansa teemmekin, emme koskaan tule pääsemään yhteenkään paratiisiin, vaikka ne ovatkin kieltämättä tienviittoina toimivia. Niin kauan kuin on liikettä, tulee olemaan ristiriitoja. Ainoa pysyvä asia on muutos. Tähän dogmiin suhtaudun hyvin fanaattisesti.
Julkasin puolestani ekan tekstini täällä reilu vuosi sitten.
