Järvilehto puhelee kirjassaan (siinä osassa, jonka oon jo lukenu) merkillepantavan avarakatseisen ja hyväksyvän tuntuisesti vähän kaikenlaisista psykologisista näkemyksistä. Ehkä juuri sen takia mun silmiin alko pistellä, kun sillä vaikutti kuitenkin olevan melkosia antipatioita ärsyke-reaktiopsykologiaa kohtaan. Sinänsä hyvinki ymmärrettävää, koska se on tärkeimpänä lähestymistapana ilmeisesti ollut pitkään aika suosittu ja ainoaksi jäädessään kiistatta surkuhupaisa. Mutta silti, miksi kaikki se lyttäys?
Joo, onhan se nyt selvää, ettei ihminen toimi meiningillä "ulkoisesta ärsykkeestä syntyy sisäinen reaktio". On selvää, ettei maailma toimi input-output -ajattelun mukaan. Ennemminkin maailma taitaa olla yhdistelmä kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joiden kaikki rajat on näennäisiä jatkumoita. Silti yksinkertaistus, tökerökin semmonen, toimii täällä.
Mun nyt on vaan usein käytännöllistä esimerkiksi jakaa maailma tähän ja muuhun, sisäseen ja ulkoiseen. Mun on toki käytännöllistä myös palauttaa sillon tällön mieleen niiden vetämieni rajojen naurettavuus.
Me voitas mun mielestä paljon nykystä enemmän sulavasti vaihdella tilanteen mukaan tästä ajattelutavasta tai ismistä tohon ja niin edespäin. Joku vois tähän todeta, jotta voi ei, siitähän syntyy ristiriitoja. Entä sitten? Eihän niihin tarvii jäädä jumittamaan.
Minkään ajattelutavan avulla me ei päästä kipuamaan sinne ihan huipulle täydelliseen ymmärrykseen, mutta vuoren useemman kyljen kiipeeminen onnistuu helposti keneltä vaan, miksipä ei siis tehtäis niin. Siinä näkee paljo monipuolisempia maisemiakin! Voi helposti tykätä samaan aikaan ykseydestä, dualismista ja pluralismista. Tai voi jonain hetkenä valita niistä yhen ja uskoo siihen ja sit taas vaihtaa.
Toki tähän on hyvä mainita, et tietysti jotkut ajatustavat tai kiipeemispaikat sopii jollekin ja ehkä yleisestikin paremmin kuin toiset. Niitä voi käyttää enemmän ja silti napsia vaihtuvien tarpeiden mukaan parhaita ominaisuuksia muista tai vähintäänki suhtautua kaikkeen potentiaalisen toimivana.
Monet pikkulapset on innosta vinkeinä, kun ne saa bussissa painaa stop-nappia. Varmaanki siksi, kun niin tehdessä kuuluu kiva ääni ja syttyy valo. Se on jännää. Toiminta aiheuttaa juttuja, selkee syy-seuraussuhde. Mut nauttiiko ne lapset siitä, koska
1) se on hyödyllistä? Toimiiko ihmisen aivot ensisijasemmin erottelevasti kuin holistisesti? Olisko siks selkeellä syy-seuraussuhteella leikkiminen hyväks aivojen kehitykselle?
2) se on jotenki helppoa tai "laiskaa ajattelua"? Ilahduttaaks ääriyksinkertaistetut jutut lapsia, koska ne tuo keveyttä tähän yltiökompleksiseen maailmaan? Onko se niille lepäämistä kaiken kokonaisuuksien hahmottamisen opettelun ohessa?
3) hä ho hä?
Erityisesti jätän kytemään siihen ihan samaan pohjaan tunkeutuvan kysymyksen: onko ihmisen ajattelu siis ensisijasesti holistista tai erittelevää? Onko ne täysin tasapainosesti yhtä sijasia? Vaihteleeko tää ihmisestä toiseen? Miten? Miks?
