maanantai 14. maaliskuuta 2011

Systeemihoksaamista

Joskus huomaan kieriväni maassa jossain syrjäsessä kolkassa. Esimerkiksi toteemalla kaiken ympäristöstä mitenkään mahollisesti puhuttavan aina palautuvan arvoihin. Tuntuu ku hakkais itteensä frisbeellä päähän - ei vaivaudu ees heittään sitä ilmaan ku takashan se sieltä kuiteski kopsahtaa. Mitä ituu on puhuu sit ikin mistään kellekään. Mitä ituu on keskustella ydivoimasta ihmisten kanssa, jotka pitää halvalla posotettavaa energiaa niin tärkeenä arvona, et on hyvä homma ottaa vaikka mimmosia riskejä sen edestä.


Siinä kierin ja sepitän itelleni, etten mä ainakaan taho mukiloida kenenkään arvoja mihinkään suuntaan, enkä varsinkaan taho et mun arvoja mytätään.






Läps. Eikun haluunhan mä. Haluun vaikuttaa erinäisiin arvoihin, enimmäkseen omijalleen yhä enemmän hyvinvoinninkokemusta tuottavasti. Haluun et omat arvoni vaikuttuu. Sitä voisi kutsua myös aivopesuksi ja manipuloinniksi. Kaikkihan sitä semmosta tekee. Ja jos väität vastaan, se väistämättä jo pesee mua uuteen.


Haluun oppii vaikuttaan tehokkaammin.


Systeemiälykäs vaikuttaminen on tehokasta. Onko se kummakaan, kun siis taka-ajatuksena on tiedostaa, että muutos jonkin järjestelmän yhdessä osasessa voi aiheuttaa muutoksia koko järjestelmän toiminnassa ja vaikuttaa arvaamattomasti myös muihin järjestelmiin. Toisin sanoen maailman kans leikkimistä sen omilla säännöillä.

Me ihmiset tupataan rajaamaan yleensä huomiomme lähinnä vain niille kaikista tutuimmille, arkiajattelun ja jokapäiväisen kokemuksen, todellisuustunneliemme mukaisille systeemisille tasoille. Tämä on yksi syy sille, miksi arkipäivän toiminnan aiheuttamat, mutta vasta pitkällä aikavälillä ilmenevät muutokset jäävät helposti unohduksiin päätöksenteossa.


Ilmastokeskustelusta löytyy lukuisia esimerkkejä, miten ratkaisumahdollisuuksien sijaan korostuvat ongelmat ja yhteistoiminnan sijaan syyttely. Keskittyminen ylenmäärin siihen, kuka on oikeassa muutoksen olemassaolosta ja vakavuudesta, vie herkästi julkista keskustelua ratkaisujen kannalta epäolennaiseen suuntaan. Tutkijat ja päättäjät vääntävät ja taka-alalle jää, mitä asialle päätämme tehdä tästä erimielisyydestä huolimatta.


Solmukohdat tässä päätöksessä ovat seuraavat kaksi skenaariota:
  1. toimimme laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta toimemme eivät auta
  2. emme toimi laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta se olisi ratkaisevasti auttanut eli ts. kävi köpelösti
Riskejä yksinkertaistetusti tutkailemalla helposti huomaamme, että ensimmäisessä tapauksessa kärsii talous ja toisessa tapauksessa kärsivät talouden lisäksi monet muutkin yhteiskunnan toimivuuden osa-alueet, kuten terveys ja ravinnonsaanti.

Viime aikoina keskustelu on systeemiälykkäämmin siirtynyt enemmän siihen, miten ja missä määrin toimimme.



Tutkittu tieto on välttämätön, mutta ei riittävä edellytys systeemiälykkäälle osallistumiselle. Luotettavaa tietoa tarvitaan, jotta ympäristönsuojelun toimet voidaan keskittää ekosysteemien toiminnan kannalta oleellisimpiin kohtiin. Tällaista tietoa voidaan kuvata kokonaisuuden vipuvoiman käsitteen avulla.


Kokonaisuuden vipuvoima on määritelty yhdeksi systeemiälyn neljästä kivijalasta. Sen hyödyntämisessä tarvitaan kolmea muuta kivijalkaa: ihmisen tunneolemusta, symboliherkkyyttä ja halua elää merkitsevästi.


Inhimillistä toimintaa motivoi halu elää mielekkäästi ja yksilön pyrkimys tehdä tärkeäksi ja kiinnostavaksi kokemiaan asioita. Ympäristönsuojelun koetaan usein olevan lähtökohtaisesti tällaista tärkeää ja mielekästä toimintaa. Systeemiälykkään ympäristötietoisuuden haasteena onkin konkretisoida tämä lähtökohta ihmisten arkipäivässä. Miten siis saada ympäristönsuojelu muuttumaan systeemiälyttömästä sivusta seuraamisesta yhä enemmän kohti aktiivista käytännön toimintaa?


Kokonaisuuden vipuvoima merkitsee, että pienilläkin teoilla voi olla suuria vaikutuksia. Pienet, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla tapahtuvat teot voivat sysätä kehitystä myönteiseen suuntaan.

Symboliherkkyys tarkoittaa, että erilaisilla symbolisilla kuvauksilla voi olla paljon vaikutusta asenteisiimme ja käyttäytymiseemme. Sen merkitys näkyy selvästi niissä ympäristöongelmissa, joita vastaan on kamppailtu voimallisimmin ja menestyksekkaimmin. Yläilmakehän otsonin vähentymiseen liittyvät ongelmat on kiteytetty otsoniaukon käsitteen avulla ja happamoittavien yhdisteiden aiheuttamia pulmia on esitelty puhumalla happosateesta.

Tunneolemus on jäänyt vähälle huomiolle tietoa ja asiantuntemusta painottavassa ympäristötutkimuksessa ja -politiikassa. Kasvi kasvaa itse. Väkivalta harvemmin toimii. Kasvi ei kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka uhkaillaan, painostetaan ja pakotetaan. Ihmisen kohdalla jotakin saattaa tapahtua, mutta tehokkuus ja kestävyys eivät ole nähneetkään huippua. Sen sijaan myönteisyys, ilo, vapautuneisuus, onni, jaettu autuus, inspiraatio ja jopa huumori ovat ympäristönsuojelun toimivuudessa oleellisia ihmisen tunneolemukseen liittyviä elementtejä. Esimerkkiä näyttämällä, omaa intohimoa seuraamalla ja toiset syyllistämisestä vapauttamalla, rohkaisemalla ja kannustamalla saadaan tuloksia huomattavasti systeemiälykkäämmin. Valistus ja lisätiedon jakaminen auttaa silloin, kun viestinnän vastaanottaja tunnistaa omien tietojensa puutteellisuuden.




Systeemiälykäs ympäristötietoisuus ei kuitenkaan johda katteettomaan optimismiin, vaikka se tunnustaakin myönteisyyden voiman ihmisten motivoinnissa. Yhtenä systeemiälyttömän ympäristötietoisuuden merkkinä voidaan pitää ympäristönsuojelussa usein ilmenevää liiallista synkkyyttä ja syyllistämistä, joka helposti johtaa toimijoiden lannistumiseen.


Ympäristökysymykset kun nousevat monesti esiin maailmanlopun ennustusten kaltaisina tulevaisuuden uhkakuvina. Mielikuvat ympäristömuutosten lähtökohtaisesta negatiivisuudesta ovatkin pinttyneet ajatteluumme luultavasti niin syvälle, etteivät myönteiset kehityskulut pääse esiin ilman systeemihoksaamista.


Joten joo, leikitäänks systeemiälyllä?


Systeemiälykkäästä ympäristönsuojelusta voi lueskella lisää ainakin Jari Lyytimäen Unohdetuista Ympäristöongelmista.