Siinä kierin ja sepitän itelleni, etten mä ainakaan taho mukiloida kenenkään arvoja mihinkään suuntaan, enkä varsinkaan taho et mun arvoja mytätään.
Läps. Eikun haluunhan mä. Haluun vaikuttaa erinäisiin arvoihin, enimmäkseen omijalleen yhä enemmän hyvinvoinninkokemusta tuottavasti. Haluun et omat arvoni vaikuttuu. Sitä voisi kutsua myös aivopesuksi ja manipuloinniksi. Kaikkihan sitä semmosta tekee. Ja jos väität vastaan, se väistämättä jo pesee mua uuteen.
Haluun oppii vaikuttaan tehokkaammin.
Systeemiälykäs vaikuttaminen on tehokasta. Onko se kummakaan, kun siis taka-ajatuksena on tiedostaa, että muutos jonkin järjestelmän yhdessä osasessa voi aiheuttaa muutoksia koko järjestelmän toiminnassa ja vaikuttaa arvaamattomasti myös muihin järjestelmiin. Toisin sanoen maailman kans leikkimistä sen omilla säännöillä.
Me ihmiset tupataan rajaamaan yleensä huomiomme lähinnä vain niille kaikista tutuimmille, arkiajattelun ja jokapäiväisen kokemuksen, todellisuustunneliemme mukaisille systeemisille tasoille. Tämä on yksi syy sille, miksi arkipäivän toiminnan aiheuttamat, mutta vasta pitkällä aikavälillä ilmenevät muutokset jäävät helposti unohduksiin päätöksenteossa.
Ilmastokeskustelusta löytyy lukuisia esimerkkejä, miten ratkaisumahdollisuuksien sijaan korostuvat ongelmat ja yhteistoiminnan sijaan syyttely. Keskittyminen ylenmäärin siihen, kuka on oikeassa muutoksen olemassaolosta ja vakavuudesta, vie herkästi julkista keskustelua ratkaisujen kannalta epäolennaiseen suuntaan. Tutkijat ja päättäjät vääntävät ja taka-alalle jää, mitä asialle päätämme tehdä tästä erimielisyydestä huolimatta.
Solmukohdat tässä päätöksessä ovat seuraavat kaksi skenaariota:
- toimimme laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta toimemme eivät auta
- emme toimi laajamittaisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta se olisi ratkaisevasti auttanut eli ts. kävi köpelösti
Viime aikoina keskustelu on systeemiälykkäämmin siirtynyt enemmän siihen, miten ja missä määrin toimimme.
Tutkittu tieto on välttämätön, mutta ei riittävä edellytys systeemiälykkäälle osallistumiselle. Luotettavaa tietoa tarvitaan, jotta ympäristönsuojelun toimet voidaan keskittää ekosysteemien toiminnan kannalta oleellisimpiin kohtiin. Tällaista tietoa voidaan kuvata kokonaisuuden vipuvoiman käsitteen avulla.
Kokonaisuuden vipuvoima on määritelty yhdeksi systeemiälyn neljästä kivijalasta. Sen hyödyntämisessä tarvitaan kolmea muuta kivijalkaa: ihmisen tunneolemusta, symboliherkkyyttä ja halua elää merkitsevästi.
Inhimillistä toimintaa motivoi halu elää mielekkäästi ja yksilön pyrkimys tehdä tärkeäksi ja kiinnostavaksi kokemiaan asioita. Ympäristönsuojelun koetaan usein olevan lähtökohtaisesti tällaista tärkeää ja mielekästä toimintaa. Systeemiälykkään ympäristötietoisuuden haasteena onkin konkretisoida tämä lähtökohta ihmisten arkipäivässä. Miten siis saada ympäristönsuojelu muuttumaan systeemiälyttömästä sivusta seuraamisesta yhä enemmän kohti aktiivista käytännön toimintaa?
Kokonaisuuden vipuvoima merkitsee, että pienilläkin teoilla voi olla suuria vaikutuksia. Pienet, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla tapahtuvat teot voivat sysätä kehitystä myönteiseen suuntaan.
Symboliherkkyys tarkoittaa, että erilaisilla symbolisilla kuvauksilla voi olla paljon vaikutusta asenteisiimme ja käyttäytymiseemme. Sen merkitys näkyy selvästi niissä ympäristöongelmissa, joita vastaan on kamppailtu voimallisimmin ja menestyksekkaimmin. Yläilmakehän otsonin vähentymiseen liittyvät ongelmat on kiteytetty otsoniaukon käsitteen avulla ja happamoittavien yhdisteiden aiheuttamia pulmia on esitelty puhumalla happosateesta.
Tunneolemus on jäänyt vähälle huomiolle tietoa ja asiantuntemusta painottavassa ympäristötutkimuksessa ja -politiikassa. Kasvi kasvaa itse. Väkivalta harvemmin toimii. Kasvi ei kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka uhkaillaan, painostetaan ja pakotetaan. Ihmisen kohdalla jotakin saattaa tapahtua, mutta tehokkuus ja kestävyys eivät ole nähneetkään huippua. Sen sijaan myönteisyys, ilo, vapautuneisuus, onni, jaettu autuus, inspiraatio ja jopa huumori ovat ympäristönsuojelun toimivuudessa oleellisia ihmisen tunneolemukseen liittyviä elementtejä. Esimerkkiä näyttämällä, omaa intohimoa seuraamalla ja toiset syyllistämisestä vapauttamalla, rohkaisemalla ja kannustamalla saadaan tuloksia huomattavasti systeemiälykkäämmin. Valistus ja lisätiedon jakaminen auttaa silloin, kun viestinnän vastaanottaja tunnistaa omien tietojensa puutteellisuuden.
Systeemiälykäs ympäristötietoisuus ei kuitenkaan johda katteettomaan optimismiin, vaikka se tunnustaakin myönteisyyden voiman ihmisten motivoinnissa. Yhtenä systeemiälyttömän ympäristötietoisuuden merkkinä voidaan pitää ympäristönsuojelussa usein ilmenevää liiallista synkkyyttä ja syyllistämistä, joka helposti johtaa toimijoiden lannistumiseen.
Ympäristökysymykset kun nousevat monesti esiin maailmanlopun ennustusten kaltaisina tulevaisuuden uhkakuvina. Mielikuvat ympäristömuutosten lähtökohtaisesta negatiivisuudesta ovatkin pinttyneet ajatteluumme luultavasti niin syvälle, etteivät myönteiset kehityskulut pääse esiin ilman systeemihoksaamista.
Joten joo, leikitäänks systeemiälyllä?
Systeemiälykkäästä ympäristönsuojelusta voi lueskella lisää ainakin Jari Lyytimäen Unohdetuista Ympäristöongelmista.
Systeemiälykäs ympäristötietoisuus ei kuitenkaan johda katteettomaan optimismiin, vaikka se tunnustaakin myönteisyyden voiman ihmisten motivoinnissa. Yhtenä systeemiälyttömän ympäristötietoisuuden merkkinä voidaan pitää ympäristönsuojelussa usein ilmenevää liiallista synkkyyttä ja syyllistämistä, joka helposti johtaa toimijoiden lannistumiseen.
Ympäristökysymykset kun nousevat monesti esiin maailmanlopun ennustusten kaltaisina tulevaisuuden uhkakuvina. Mielikuvat ympäristömuutosten lähtökohtaisesta negatiivisuudesta ovatkin pinttyneet ajatteluumme luultavasti niin syvälle, etteivät myönteiset kehityskulut pääse esiin ilman systeemihoksaamista.
Joten joo, leikitäänks systeemiälyllä?
Systeemiälykkäästä ympäristönsuojelusta voi lueskella lisää ainakin Jari Lyytimäen Unohdetuista Ympäristöongelmista.
systeemiälykkyys on hiton seksikästä.
VastaaPoistaToimivaa ja totuudenmukaista!
VastaaPoistaSysteemiälykkyys on pohjimmiltaan yksi massojen viisauden osa-alue. Kollektiivi toimii viime kädessä yksilön tiedostamattakin hänen parhaakseen. Lopulta jää jäljelle vain se, mikä on kestävää. Latteaa, jos sen sellaisena haluaa nähdä, mutta mielestäni systeemihoksaamisen aivan ensi edellytyksiä.
Mistä olet tällaista kehitellyt - muualta kuin ehkä Jari Lyytimäen Unohdetuista Ympäristöongelmista?
Kiitosta. Joo! Kiintoisaa näkökulmaa.
VastaaPoistaKehittelyyn on vaikuttanut ainakin opiskelut ja paljon myös erinäiset pienet jutut ja ihmiset siellä täällä ja sitten joku käsittämätön.
Blogikirjotuksesi oli muuten aivan mainio, voi kunpa kirjottaisit lisääkin, toivon.
Kiitos! Heti heräsi mielenkiinto, mitä mahdat opiskella, mutta en painosta kertomaan, ellet tahdo :)
VastaaPoistaTaidanpa tosiaan kehitellä blogilleni jatkoa näistä teksteistäsi innoittuneena. "Be careful what you wish for .. it might come alive".
Mun opiskelukuviot (koulun osalta) on tällä hetkellä vähän mutkikkaita, mutta pähkinänkuoressa: oon periaatteessa matikan laitoksella Helsingin yliopistossa neljättä vuotta, käytännössä viime aikoina oon opiskellut vähän filsaa ja bilsaa ja paljon ympäristönsuojelutiedettä. Ympäristönsuojelutiede muuttuu ens vuodesta alkaen "ympäristömuutos ja -politiikka" -nimiseks pääaineeks ja sinne aion päätyä tavalla tai toisella toivon mukaan pian. Semmosta.
VastaaPoistaJust hyvä jos innostuit! Inspiraatio on parasta jaettuna.
Olen otettu osoittamastas luottamuksesta. Voin vastavuorosesti paljastaa (vaikka varmaan jo jollain tasolla aistitkin) lukevani kolmatta vuotta psykologiaa Lapin yliopistossa. Pääaineeni on kylläkin soveltava psykologia, mutten ole sen hallintotieteellisestä puolesta (josta tuo nimitys soveltava juontuu) juuri jaksanut kiinnostua. Siksipä minunkin muodollinen opiskelupolkuni on vähän mutkistunut, mutten anna sen lannistaa enempää kuin se on jo tähän mennessä tehnyt. Suorittamisen tahti on hidasta, muttei sentään täysin seisahtunutta, ja niin on hyvä.
VastaaPoistaIronista tässä on se, että matikka oli kouluaineista mun suosikki ihan eka luokalta aina lukion viimesiin kursseihin saakka, jollon meillä vaihtu opettaja ja mulla muutenki keikahti mielenkiinto luonnontieteistä ihmistieteisiin. Kirjotin kyllä pitkän matikan, mutta valmistauduin ainoastaan psykologiaan (ja kirjotin valinnaisena reaalina myös uskonnon). Filosofia ja historiakin kiinnostivat, mutta vielä tuollon ei mulla ollut ehkä tarpeeks ymmärrystä, jos nytkään.
Nyt taas, kaiken tän harhailun keskellä, mulla kiinnostus on palannu aina vain vahvemmin takas matikkaan ja etenki teoreettiseen fysiikkaan. Katoin just tänään äärettömyyttä käsittelevän Matematiikan historia -sarjan viimeisen jakson Areenasta. Nyt ku asiaa aattelen, mulla ei oikeastaan ikinä oo empiria liiemmin kiehtonu, koska fysiikassaki puhuttelee vaa tää "sen jälkee" tuleva (metafysiikka), eli fysiikan teoreettinen taso. Ja matikkahan ei oo filosofian tavoin mikään reaalitiede.
Mua on aina kiehtonu kokonaisuudet ja sen vuoks akateemisessa yhteisössä toimiessani poikkitieteellisyys. Siihen vain ei tahdota oikein kannustaa. Yks päivä tässä just pureskelin yhtä näistä sun blogiteksteistä, joissa kirjotit tieteen pirstaloitumisesta pieniin ja syviin etäpesäkkeisiinsä. Siinä yhteydessä oivalsin, että juuri filosofiahan on kaikkia erityistieteitä yhdistävä, siinä missä myös matematiikka tarjoaa niistä kaikille omat työkalunsa.
Tää Systeemihoksaamista-tekstikin palautuu viimein tähän osavaltaisuuden ongelmaan. Kuten jo aiemmin huomautin, me tarvitsemme rajallisella tiedonkäsittelykyvyllä varustettuina olentoina pilkkomista ja erittelyä, jotta voimme ymmärtää. Analyysi on perusteltua myös yhteisen kielen löytämiseksi, siis kommunikoinnin ja tietoisuuden laajentamisen tähden. Se jopa luo perustan yhdelle näistä systeemiälyn neljästä kivijalasta, nimittäin symboliherkkyydelle. Tarvitsemme uusia käsitteitä, jotta voimme käsitellä ja hallita tekojamme ja niiden seurauksia.
Pilkkomisen kääntöpuoli onkin juuri sen yhteyden kadottaminen, jonka palauttamista koko blogisi punaisena lankana kuljetat. Ympäristönsuojeluun tähtäävistä päätöksistä suurin osa kariutuu näkemyksen puutteeseen ja siitä johtuvaan riitelyyn. Jos poliitikot saisivat vaalikaudellaan etuoikeuden käväistä katsomassa maapalloamme avaruudesta käsin edes kerran yhtenä kokonaisuutena, uskon, että suurin osa turhamaisista kiistoista unohtuisi ja kiistely vaihtuisi neuvotteluun maailmankuvan murroksen myötä.
VastaaPoistaNykymaailman kompleksisuus ja pirstaleisuus johtaa kollektiiviseen alakuloon ja pahoinvointiin myös suoraan, ei välillisesti poliittisten päätösten kautta. Kun tuotantoketjut kasvavat ja työnjako "hienojakoistuu" (eli erikoistuminen lisääntyy), vieraannumme luonnosta, työmme tuloksista ja lopulta itsestämme. Tarvitsemme jokaiselle elämän osa-alueelle asiantuntijan, emmekä enää usko edes oman kehomme viestejä, vaan luotamme ennemmin lääkärin "likiarviointiin". Kun _näkö_yhteys luontoon on kadotettu, emme enää ymmärrä rappiomme johtuvan ulkopuolellemme kohdistamistamme lyhytnäköisistä teoista. Työ ei enää kiitä tekijäänsä, kun palaute työstä saadaan ainoastaan arvoketjujen päätepisteissä. Puhutaan alienaatiosta, mutta itse käyttäisin mieluummin nimitystä "sokeutuminen".
Palatakseni noihin kolmeen muuhun systeemiälyn kivijalkaan (kokonaisuuden vipuvoima, tunneolemus ja halu elää merkitsevästi), täytyy todeta, että niissäkin on kyse yhteyden menettämisestä. Yhteys on edelleen olemassa, mutta syy- ja seuraussuhteiden suuntaa ja ylipäänsä niiden luomia kytköksiä asioiden välillä ei enää ymmärretä. Kun tekojen seuraukset hämärtyvät, on helppo tehdä kestämättömiä päätöksiä. Kyse on yhteyden menettämisestä yksilöiden ja sukupolvien välillä. Lähimmäinen ei enää merkitsekään, kun tulee vain saada toteuttaa itseään, elää yksilöllisesti, jolloin kaikki tämä kilpailu tosiasiassa tekeekin meistä biologisella tasolla operoivia, loppuviimein elämellisesti samanlaisia. Nykyään täytyykin olla yksilöllinen, jottei erottuisi massasta.
Kilpailu ei sinällään ole kestämätöntä, ainoastaan asiat, joista kilpaillaan. Voitaisiin kilpailla omaisuuden sijasta arvostuksesta ja ahneuden sijasta jakamisesta. Valintamme ovat kestämättömiä paitsi kanssaihmisille ja ympäristölle, myös meitä seuraaville sukupolville. Olemme katkaisseet välit menneisiin sukupolviin, emme arvosta heidän viisauksiaan, emme ota historian opetuksesta vaarin.
Sivilisaation määritelmään kuuluu alunperin usean vuosisadan mittaisen elon mahdollistavat elintavat. Nykyistä kulttuuria ei siis kovin mielellään kutsuisi edes sivilisaatioksi. Se on vain välineiden ja ihanteiden kokoelma, kuten Suvi sitä jossain tekstissä aiemmin kuvasit.
Kun sukupolvien välillä ei ole enää luontaista jatkumoa (kun perhemallitkin pirstaloituvat), menetetään yhteisöllisyys ja viimein se vähäkin, se, mikä meille lopulta merkitsee: itsetuntemus. Tässä palataan "haluun elää merkitsevästi". Jos en tunne itseäni, en tavoitteitani, en päämääriäni, unelmiani, miten voisin elää merkitsevästi? Uskonnollisuuden vaihtuessa sekulaariin elämäntapaan monille merkitystä on tarjonnut ympäristönsuojelu. Monille merkityksen elämälleen luo puolestaan jälkikasvu. Vanhemmuus ja tässä tapauksessa kytkös sukupolvien välille luo mielekkyyden ja perspektiivin ihmiselle ylisukupolvisuudesta käsin. Kaiken ei tarvitsekaan tulla valmiiksi omana elinaikanaan. Täältä voidaan lähteä aikanaan levollisin mielin.
Viriäähän ihmisessä yleensä viimeistään keski-iän tietämillä yhteiskunnallinenkin vastuu. Se on juuri tätä oman elämän rajallisuuden tiedostamista. Ihminen on intentionaalinen olento, olen oppinut koulutusohjelmaamme läpivalaisevasta fenomenologisesta psykologiasta, joten ellei hänen tekemisillään ole tarkoitusta, hän voi yhtä hyvin pitää itseään olemassaolemattomana.
VastaaPoistaKokonaisuuden vipuvoima on sekin hyvin käyttökelpoinen käsite. Sen voi valjastaa ihmiskunnan käyttöön ehkäpä kasvatus. Tietynlaiset (halutut) interventiot ihmismieleen voi suorittaa tehokkaimmin, kun ajattelumalleja on ehtinyt muotoutua vasta vähän. Siis kun ihmisyksilö on vielä kehityksensä alkuvaiheessa. Samaa alkuvaiheen vaikuttamisen periaatetta käytin hatarasti, kun koetin hahmotella ja perustella itselleni, mitä ryhtyisin opiskelemaan. Käytin mielikuvana korkealta pudotettavaa kiveä. Mitä enemmän sen pudottamisen yhteydessä käytetään sivusuuntaista "sysäisyä", sen kauemmas se maassa päätyy verrattuna kohtisuoraan putoamispisteeseen. Eli mitä korkeammalla operoidaan, sitä pienemmällä liikkeellä saadaan suuria aikaan. Siispä ajattelin pienen ihmisen näkökulmasta, että jos haluan vaikuttaa, minun täytyy tähdätä jollekin hierarkian ylätasolle. Nyt kun ymmärrän, että maailma ei ole hierarkinen, vaan kompleksinen systeemien kokonaisuus, voin vaihtaa käsitykseni ylhäältä vaikuttamisesta "strategisiin solmukohtiin", eli vipuvoiman hyödyntämiseen.
Fysiikasta muistan tällaisen nyrkkisäännön: "Minkä voimassa voittaa, sen matkassa häviää". Siis jos haluaa saada pienemmällä voimalla enemmän aikaa, tarvitsee kasvattaa niin sanottua voiman vartta. Saksetkin perustuvat tällaiseen momentin jatkamiseen varsilla.
Yhtä kaikki, ammatinvalintaan ja ennen kaikkea oppimissisältöihin vaikuttamalla voidaan saada ihmeitäkin aikaan. Kyse on vain riittävän inputin kohdistamisesta tiettyihin systeemin avainkohtiin - systeemin kampeamista kokonaisuuden vipuvoiman periaatteella. Taisihan Arkhimedeskin todeta: "Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan".
Systeemiälyn kivijaloista myös tunneolemus liittyy itsetuntemukseen ja ihmistuntemukseen - kielikuvaa käyttäen inhimillisyyden pohjapiirrokseen. Voidaan havaita, ettei ihmismieli kykene käsittämään negaatioita. Kun pyydän lukijaa olemaan kuvittelematta vihreää, limaista ja niljakasta sammakkoa, todennäköisesti hän juuri sellaista alkaa kuvitella. Siksipä kiellot ja varoittavat esimerkit, kuten nyt ympäristöongelmissa, maailmanlopun profetioissa ja apokalypseissa rypeminen eivät auta hiventäkään ympäristön tilan kohentamisessa. Ne toimivat ehkä yksilön havahduttamisessa ajatustottumustensa unesta, mutteivät ainakaan kovin kauaa motivoi ponnistelemaan rakentavasti.
Tässä tehtävässä onneksi auttaa yhä enemmän yleistyvä psykologian myönteinen ote. Modernin ajan psykologia on kietoutunut syvälle kliinisen lähestymistavan ongelmakeskeisyyteen. Ikään kuin ihminen olisi ongelma niin kauan kuin hänet mieleltään terveeksi todistettaisiin. Vaikka kysymykset ovat aina vastauksia tärkeämpiä, joskus sanoja on generoitu ja kuultu tarpeeksi ja on aika ryhtyä tekoihin. On aika siirtyä ongelmakeskeisyydestä ratkaisukeskeisyyteen. Lahjakkuutta (älykkyyttä) on yhtä lailla ongelmien kehittely kuin niiden ratkaiseminenkin, mutta viisautta on löytää tavoitetta parhaiten palvelevat ongelmat ja ratkaisut ja hyödyntää molempia. Viisautta on nähdä ja hyödyntää ihmisen myönteinen potentiaali.
Ehkäpä minäkin olen sanonut tällä erää tarpeeksi :)
Huhhuh, no nyt alkoi hengästyttää ja naurattaa näitä sun juttuja lukiessa. Miten voi! Kävi ohikiitävän hetken mielessä jopa, et ootko sä joku mut tosi hyvin tunteva tyyppi trollaamassa. En oo vissiin liiemmin tottunut, et kukaan ajattelis noin yhtenevästi. Eikä pelkästään yhtenevästi vaan myös niin, et tulee oloja palasten uudenlaisesti ja selittämättömän ilmiselvästi etenevästä loksahtelusta. Samaan aikaan vetää tosi hiljaseksi ja innostuttaa valtavasti.
VastaaPoistaOon jo pitkään tykänny tosi paljon ajatella, et matikka on luonnontieteiden filosofiaa. Ne tuntuu olevan tosi lähellä toisiaan ja yhdistävän humanistiset ja luonnontieteet. Just niinku sanoit, kumpikin tuottaa työkaluja. Läheskään kaikille niistä ei ole vielä keksitty sovelluksia ja se tuntuu tosi innottavalta.
Niin, poikkitieteellisyyteen ei kannusteta, mikä on aika selkeetä kun tiedekunnilla on kuitenkin sitä parempi rahallinen hyötysuhde, mitä nopeemmin ne saa pukattua valmistuneita ulos. Poikkitieteellisestä opiskelusta saatava hyöty on kokonaisvaltasta ja siksi sitä ei voi mitata suoraviivasesti rahan kaltasella osavaltasella mittarilla. Onneks voi kuitenkin ite päättää opiskella ihan mitä tahtoo, jos ei oo kiire.
Pilkkomisen ja holismin suhteesta, joo! Nään kummankin jotenkin yhtä tärkeenä, mutta nykyään osavaltasuus on just kuvaamallas tavalla niin paljon enemmän pinnalla, että kokonaisvaltasuutta tuntuu olennaiselta painottaa.
Hyviä ajatuksia (kaikki muutkin, mutta sanon nyt et) noi psykologian opiskeluusi johtaneet. On tavallaan päätettävä, missä määrin haluaa tietää vähän kaikesta tai paljon jostain. Spelialismi voi olla tosi tehokas vaikuttamisväylä, jos onnistuu kohdistamaan tietämyksensä juuri oikein. Generalismin ja holismin kautta luultavasti oppii näkemään niitä solmukohtia enemmän ja niissä osaa toimia joustavammin.
Samanlaista tasapainon hakuahan tää elo tuntuu olevan kuin kaikissa muissakin systeemeissä. Loputonta heiluroimista sen optimaalin ympärillä, hakeutumista parhaimmalta tuntuviin suuntiin.
Huh.
Kiitos et kerrot.
VastaaPoistaMua puolestaan huvittaa tuo sun elävä ja ennakkoluuloton kirjotustyyli. Ei mahda mitään, mutta tuun joka lukukerralla hyvälle tuulelle :) Sen lisäks myös ajatukses inspiroi, koska ne on niin totta, ainoastaan asioiden esittämistä mulle uudesta näkökulmasta. Tuo yhdistelmä on oikein hyvä, koska tunnetusti sen, minkä ilotta oppii, myös surutta unohtaa.
VastaaPoistaJa hyvä, jos sullaki loksahtelee! Se on aina hyvä merkki, ku loksahtelua tapahtuu sarjoissa - se tarkottaa yleensä sitä, että palaset on ollu jo valmiiks järjestyneenä otollisella tavalla.
Matikka on luonnontieteiden filosofiaa, niinpä niin. Noin sen on jo kauan ymmärtäny, mut eipä ole koskaan tullut tuollaista ilmasua ajatelleeks. Aika harva varmaan matikan laitoksella on tuollaselle idealle ajatusta uhrannu. On nii helppo kiinnittyä tiettyihin teoreemoihin ja kadottaa kokonaiskuva. Tuohan onki oikeastaan tieteenfilosofiaa.
Se on tosiaan hienoa, että matikkaa ja filosofiaa voi kehittää riippumatta sovelluksista, aivan itseisarvonaan. Ja muaki kiehtoo se, kuinka paljon potentiaalia niillä on käytäntöä ajatellen, kuinka vähän sitä on vasta hyödynnetty. Just siinä matematiikan historia -dokumentissa todettiin, että nykymatematiikka tuottaa paradoksaalisesti sitä enemmän käytännön sovelluksia mitä abstraktimmaks se muuttuu. Toki yhteyden selittää se, että elämme melko informaatioteknologiskeskeisessä yhteiskunnassa, joka nojaa valtavalla luotolla sähköön, jota taas ei ilmiönä edes kovin hyvin tunneta. Tässä olis linkki ja aasinsilta siihen ihmisen ja muun maailmankaikkeuden aineettomaan muotoon, sähkön ja informaation kytkökseen.
Raha osavaltasena mittarina: jälleen jotain käsitteellisesti uutta :) Rahan aseman länsimaisessa (kohta jo globaalissa) kulttuurissa tiedostaen ei ole ihme, että liiketaloudellinen malli on hiipinyt sivistyksemme suojasatamiin eli yliopistoihin. Mulla ois nii paljo tulikivenkatkusta sanottavaa tästä seikasta, ylipäänsä koko korkeakoulu- ja perusopetuksen luonteesta, että ehkä parempi skipata aihe tällä erää. Joka tapauksessa tutkimuksenteossa suositaan syventymistä pieneen pisaraan valtameressä ja unohtamaan virtaukset, aallokot, suolapitoisuus ja lämpötila. Nykytiede on pinnallista ja mitäänsanomatonta, se pääosin vain toistelee jo arkikäsityksen perusteella ilmiselvää. Mut onneks opiskeluissaan voi vähän luovia. Ja onneks oppimista tapahtuu kaikkialla ja kaikin muinkin tavoin kuin kuluttamalla auditorion istuimia.
Mieki kannatan holismia just vastapainona nykyiselle painotukselle. Meiän koulutusohjelman perustaja, jota on onnellisuusproffaksiki tituleerattu, itse asiassa perustaa teoretisointinsa Lauri Rauhalan holistiseen ihmiskäsitykseen. Rauhala puolestaan asettuu aiemmin mainitsemani Järvilehdon systeemisen psykologian taakse. Hän on ehkä suomalaisen humanistisen psykologian vahvin puolestapuhuja. Rauhala vaalii psykologian alkuperäsiä filosofisia juuria (fenomenologis-hermeneuttis-eksistentialistisesti ü), kun taas valtavirran psykologia on Suomessakin tätä nykyä kokeellista, matemaattis-tilastotieteellistä empiriaan nojaavaa. Ite sattuneesta syystä kannatan ennemmin kvalitatiivista ku kvantitatiivista otetta ihmisen ymmärtämiseen, koska mielestäni kokemus on käyttäytymisen suhteen ensisijainen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSpesialismin ja generalismin optimoinnista vielä sen verran, että oon kuullu monessakin yhteyessä sanottavan, että on parempi tietää vähän kaikesta kuin kaikki vähästä. Argumentteja löytyy puolesta ja vastaan, mutta vastareaktiona pirstaloituneelle nykytrendille kallistun kyllä enemmän tuon yleisyyden puoleen. Usein ku noiden välillä tasapainoillaan, ajatellaan, että täytyy valita jompikumpi. Aivan ku ne olisivat toisensa poissulkevia. Systemistisesti ajatellen ykseys kuitenkin _sisältää_ moninaisuuden (EU:kin lanseerannut tän "unity in diversity"-sloganin). Buddha on myös todennut aikanaan, että kaikessa on yksi ja yhdessä kaikki. Siispä monismi ja pluralismi ovat yksinään vajavaisia; tarvitaan monopluralismia. Tyypillinen nyky-yhteiskuntaa leimaava piirre on arvojen pluralistisuus. Ollaan olevinaan niin suvaitsevaisia, kaikilla saa olla sellaiset arvot kuin ikinä haluavat, kunhan ei tule yhteentörmäyksiä. Ja niitähän väistämättä tulee, kun arvoja ei priorisoida. Arvot eivät ole tasa-arvoisia keskenään. Jos esimerkiksi adoptio-oikeus laajennetaan koskemaan myös samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteita, joudutaan puolestaan kaventamaan lasten oikeuksia yhdenvertaiseen kasvatusympäristöön. Ei ole helppoa sovittaa kaikkia arvoja pluralistisesti yhteen, jos se on ylipäätään mahdollista.
VastaaPoistaTähän liittyen vielä matemaatikko-fyysikko-filosofi Blaise Pascalin lausahdus universaaliudesta:
"Puisqu'on ne peut être universel en sachant tout ce qui se peut savoir sur tout, il faut savoir peu de tout."
(Since one cannot be universal by knowing everything that can be known about everything, it is necessary to know a little about everything.)
(http://en.wikiquote.org/wiki/Pascal)
Jes, ainakin yks juttu mistä on ainakin hitusen jotain vastaanväitettävää: spesialismin ja generalismin poissulkevuus. Oon viime aikoina huomannu tulleeni tosi herkäksi (milläs sitä nyt kutsuisi, vaikkapa) ääri-idealismille. Kirpasee heti kun mennään liian kauaksi käytännöstä. Varmaankin tämä sen takia, että oon ite välillä käyny niin syvällä ja korkeella jossain haituvissa. Huomasin, että vähempi tuntuu tasapainosemmalta.
VastaaPoistaTai siis okei, en oo ihan varma meinasitko tota "ajatellaan, että täytyy valita jompikumpi" ollenkaan yksilön, vai vain yhteiskunnan näkökulmasta? Yhteiskunnan näkökulmasta oon ihan samaa mieltä, todellakin. Ja myös jotenkin yleisenä juttuna tykkään paljon kaikenlaisesta dualististen harhakuvien häivyttämisestä. Tottakai, Buddha on sanonu taas loistavasti.
Mutta kuitenkin: yksilön näkökulmasta mun mielestä tota valintaa on tehtävä. Tässä hetkessä mun on päätettävä, luenko filosofian historiasta vai ydinfysiikan uusimmista sovelluksista (tai jostain vähemmän äärimmäisestä välimuodosta). Ihmisillä on rajallinen määrä aikaa.
Toki myös noin, että vaikka tekis elämäntyönsä jonkun uhanalaisen suokasvilajin tutkimuksessa, niin tässä fraktaalisessa maailmankaikkeudessa sitä tutkii väistämättä fraktaalista maailmankaikkeutta, eikä vain yhtä hassua kasvilajia.
Arvot on hauskoja. Kannattaisko sun mielestä siis ne priorisoida? Miten?
Tai siis tarkennuksena, että musta vaikuttaa siltä, et jotkut ihmiset on luontasesti taipuvaisempia kiinnostumaan syvästi yhestä asiasta ja toiset taas haluu kattoo isoja kokonaisuuksia kaukaa. Plus ne välimuodot. Mun mielestä on tosi hyvä homma, että ihmiskunnassa on sekä spesialisteja ja generalisteja. Mitenkäs me muuten osattais kehittää esimerkiksi hienojakoista lääketiedettä ja ymmärtää sen laajamittasia suhteita ja vaikutuksia kaikkeen muuhun.
VastaaPoistaIhanaa muuten kuulla hyvän tuulen aiheuttamisesta :)
Joo, ei monet matemaatikot tota taida aktiivisesti mietiskellä, vaikka ne keskimäärin tosi filosofista sakkia onkin. Itseasiassa mussa toi ajatus heräs joskus fuksivuonna, kun juttelin jonkun kemistin kanssa jossain tiedekuntatapahtumassa. Parhaat ideat monesti just tulee sieltä laatikon ulkopuolelta.
No, ollakseni ihan rehellinen, tarkotin tuota jommakumman valitsemista ihan yksilön näkökulmasta. Yhteiskunnan näkökulmaa en tullut ajatelleeksikaan, mutta sen osalta on täysin selvää, ettei voi lukkiutua vain jompaankumpaan. Yksilön kannalta ajattelin asiaa juuri tuollasten dualististen harhakuvien häivyttämisenä. Tunnustan kyllä, että meidän tulee tehdä yksilötasolla tiettyjä valintoja, jotka poissulkee mahdollisuuksia toisiin. Mutta en ois niin ehdoton, etteikö kokonaisvaltasuutta ja erikoistumista vois myös pienen ihmisen kohdalla jotenki yhdistää. Kompromisseja en suosittele missään asiassa missään tapauksessa - siinä olen kyllä ehdoton - mutta en näkis hyvänä myöskään rakentaa elämäntyötään vain jommakumman orientaation varaan. Toki pienet energiamäärät tulee keskittää ja jotta voi saada mitään aikaan, pitää keskittyä vain tiettyyn näkökulmaan, mutta tässäkin näkisin mieluummin sen "vähän kaikesta"-periaatteen, koska mahdollisimman monen näkökulman huomioiminen on kuitenkin tiedostamista, näkemyksellisyyttä, valveutuneisuutta ja avarakatseisuutta, jota arvostan kapeakatseisuutta huomattavasti enemmän. No, ehkä tuo oli vain kehäpäätelmä.
VastaaPoistaHankalaks asian tekee se, että jonkun kuitenki tulee myös kiinnittyä niihin yksityiskohtiin. Se voi tapahtua meille myös luonnollisen työnjaon seurauksena, koska tiedän myös monissa muissa kahtiajaoissa ihmisiä molemmista pooleista. Ja molemmat osapuolet aina vakuuttavat sen olevan heille jotenkin intuitiivista ja luontevaa.
Onnellisuuden yhteydessä puhutaan sopeutuvasta ja pohtivasta tavasta elää, jonka vois rinnastaa luovaan ja suorittavaan elämäntapaan. Tarvitaan vähän molempia jokaisen elämässä, mutta painotukset voivat vaihdella ja vaihtelevatkin. On ihan luontevaa ajatella, että uutta luovat tarvitsevat käyttöönottajia ja käyttöönottajat uusien ideoiden tarjoajia, joita he voivat käytännössä koetella ja joiden mukaiseen elämään sopeutua. Hankalan tästä tekee vain se, että jossain määrin ajattelen, että tuollanen dualistisuuskin on ylitettävissä dialektisella ja synteettisellä ajattelun kehityksen vaiheella. Piaget'n ajattelun kehityksen vaiheteoriaan nimittäin formaalin (muodollisen, abstraktin) ajattelun jatkeeks on luonnosteltu postformaalin ajattelun vaihetta, jossa ylitetään vastakkainasettelut ja noustaan tarkastelemaan asioita uudelta ylätasolta, ristiriidat (teesin ja antiteesin) yhdistäen.
Jossain määrin näen jopa vastenmielisenä nykyään keskustella ihmisen kanssa, joka on fiksoitunut tuohon "toisensa poissulkevuuteen". En viittaa tällä nyt erityisesti kehenkään, vähiten sinuun, mutta se on mielestäni yksi kehittävän vuorovaikutuksen kynnyskohtia, ikään kuin vedenjakaja, jonka ylittävät kyllä kykenevät näkemään mahdollisuuksia, mutteivät ehkä näe niiden toteutuvan kiistelyyn jumiutuneissa diskursseissa.
No, tuo on ehkä jotain hyvin luonnollista. Tarvitaanhan mekin alkeellisia elämänmuotoja, muka niin kehittyneinä eliöinä. Meissä vilisee bakteereja, ja niitä on paljon, kun taas me monenlaisia muotoja kokoavina olemme vain yksiä, lopulta vain yksi.
Ehkä sen voi jättää ajatuksena jalostumaan :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNo hemmetti, kommentti ku oli liian pitkä ja jouduin leikkelemää, osa jäi kokonaan välistä. Täytyy postata uudemman kerran, koska muuten tuo ois edenny hyvin hämärästi, mitä se tekee kyllä muutenki :)
VastaaPoistaEli:
Mulla on ihan vastaava kanta tuohon "ääri-idealismiin". Jopa idealismi työntää luotaan, koska suhtaudun kaikkiin "instituonalisoituneisiin" ilmiöihin varauksella. Kun ideasta tulee ideologia, ajatuksesta aate, uskosta uskonto, rakkaudesta avioliitto, oppimisesta koulu ja moraalista laki, kaikissa niissä menetetään jotain alkuperäistä ja olennaista. Mieki oon jossain määrin kai oman "haihattelun" seurauksena havahtunu sellasen taivaanrannan maalailun turhuuteen. Toki unelmoida pitää, ja niin hyvilläni toiminkin, mutta unelmilla täytyy olla kosketuspintaa käytännön kanssa. Itse asiassa ei niillä muuten ole mitään arvoa. Eivät ne muuten ole arvokkaita.
Tästä tahattoman taitavana aasinsiltana sitten tuohon arvojen priorisointiin. Kyllä mielestäni meillä ihmiskuntana olisi mahdollisuus luoda kattava arvojen listaus, eräänlainen universaalien arvojen kokoelma, arvohierarkia. Niiden mittarina tulisi olla kestävyys. Länsimaiset ihanteet eivät vaikuta tällaista kriteeriä täyttävän, joten niistä tulisi luopua. Materialismista, individualismista, pluralismista, listaa voi jatkaa.
Moni asia on nyt päälaellaan, monesta välineestä on tullut päämäärä, välinearvosta itseisarvo. Aika ja raha ovat alunperin syntyneet tarpeesta synkronoida yksilöiden toiminta kollektiivisesti toimivaksi. Kirjoitit aiemmassa blogitekstissäsi rahan olevan kommunikaatioväline. Se on myös materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden yhteismitallistamisen keino. Samaan yhteismitallistamiseen on syntynyt ajan mittaaminen. Meillä on kokemus ajasta rajallisen tiedollisen "laskentatehomme" sivutuotteena, mutta koska ajankokemuksemme myös vaihtelevat tilanteiden mukaan, tarvitsemme kellot, jotta voimme täsmätä toimintamme yhteen. Aikatauluttaminen on siis sekin kommunikointiväline.
Kun nyt kuitenkin katsoo nykymenoa, rahasta on tullut jumala, jonka avulla pyritään saavuttamaan arvostusta, joka aiemmin saavutettiin oikein ansioin, vailla tuollaista kiertotietä. Samoin kiireestä on tullut tärkeyden ja arvokkuuden merkki. Jos olen jouten ja hidastelen, olen arvoton ja tehoton. Minulla ei muka ole tarjottavanani minkäänlaista yhteiskunnallista kontribuutiota, joten olen turha ja voin yhtä hyvin masentua. Ainakin, jos otan ulkoiset vihjeet todesta.
Nykyaikaa leimaa myös vähiten tärkeiden toimenkuvien palkitseminen suurimmilla rahallisilla kannustimilla. Johdannaismarkkinoilla toistensa selkänahoista "ansionsa" raapivat ihmiset ovat kaikkein materiaalisesti menestyneimpiä. Samaan aikaan duunarit ja sosiaali- ja terveysalalla toimivat, opettajat ja hengellisissä viroissa palvelevat, heille maksetaan vähiten. Johtajiksi päätyy ihmiset, jotka eivät itse siedä käskyttämistä, mutta jotka ovat käteviä kädenjatkeita pääjohtajille, joiden tulee parantaa tuloksellisuutta ihmisiä irtisanomalla. Narsistisilta ja empatiakyvyttömiltä johtajilta kyykyttäminen ja epäinhimillinen kohtelu toimii, koska heille se ei tuota tunnontuskia. Tietoyhteiskunnan solmukohtiin on pesiytynyt jos jonkinlaista puhelinliittymän kaupustelijaa ja puhelinmyyjää, jotka myyvät vain mainoksia, jotka pakottavat kuluttamaan lisää. Markkinoinnilla luodaan tarpeita, joita ei ole ollut olemassa aiemmin eikä tule jatkossakaan olemaan. Kaikkea vain pitää saada.
No se tällaisena lyhyehkönä diagnoosina tämänhetkisestä kulttuurista :)
Palautui vielä mieleen lisätä eräs analogia kokonaisvaltaisista ihmisistä. Suuria linjoja tunnistavat elävät tässä yhteiskunnassa kuin suunnistajat, joilla on kartta maastosta, jossa heidän tulee edetä. Vaikka he eivät ole vielä nähneetkään kaikkia noita yksityiskohtia kovin tarkasti, joihin heillä kartassaan koordinaatit ovat, he voivat mielikuvin rakentaa kattavaa näkemystä ympäristöstään. Heillä on mahdollisuus hahmottaa koko järjestelmä ja heidän oma tehtävänsä siinä. Osavaltaisuuteen taipuvaiset ihmiset kuitenkin näkevät vain välittömästi edessä olevan, sen mitä he ovat tottuneetkin katselemaan. Heillä ei ole karttaa, ei siten myöskään tiedossa päämäärää, jota kohti edetä. Oma asema on epäselvä ja oleminen voi käydä turhauttavaksi. Siinä auttaa vain syventyminen siihen, mikä on välittömässä läheisyydessä, siis välitön ja rajattu elinpiiri. Siinä voidaan toimia kuin muutkin oravanpyörässä olevat, tehdä vuodesta toiseen työtä 5 päivää viikossa, 8 tuntia päivässä. Mitä nyt silloin tällöin pari ylityötuntia.
VastaaPoistaSen verran täytyy korjata tuota matemaatikkojen syyttelyä osavaltaisuudesta, että kyllähän he ovat yksi ihmisryhmä muiden joukossa, jonka piirissä on kummankinlaista orientaatiota. Saattaa jopa olla niin, että matemaatikot ovat avarakatseisempia kuin ihmistieteilijät, koska he käsittelevät laajempia ja abstraktimpia kokonaisuuksia kuin pelkkä ihminen. Ja usein ihmisten parissa _työskentelevät_ ovat varsin kyynisiä, kun näkevät vain sen synkän puolen. Siis jos on kyse vaikkapa poliiseista, psykiatreista, erityisopettajista, miksei myös opettajista (koska ovathan lapsetkin kehittymättömyytään raadollisia). Jonkin tutkimuksenkin joskus luin aiheesta, jossa oli puntaroitu eri ammattiryhmien edustajien keskimääräistä "uskomisen tasoa" yliluonnolliseen. Kaikkein sekulaareimpia olivat ihmisten kielteisen puolen kanssa tekemisissä olevat, kaikkein romanttisimpia olivat fyysikot ja tähtitieteilijät. Varmaan siinä vanavedessä, ellei edelläkin oikeasti, matemaatikot ja filosofit. Biologit olivat siinä keskivaiheilla.
Vielä yksi asia aiempaan kirjotteluun liittyen. Kun kerroit epäröineesi hetken, olenko ehkä joku sinut ennestään tunteva ihminen lähipiiristäsi, joka vain trollaa, kun et välttämättä ole oikein tottunut tällaiseen.. Voin vastavuorosesti todeta, että ihmettelen itsekin, miten jaksat vastailla näihin juttuihin, kun yleensä minulle käy niin, että kun jostakin innostun ja tulen sitten vyöryttäneeks täyslaidallisen, vastapuoli reagoi hiljasuudella ja mielenkiinnottomuudella. Eli siis kiitän vastakaiusta, vaikken olekaan ehkä mikään helpoin tapaus vaihtaa ajatuksia :)
Myönteisintä tässä on se, ettei pyörää tarvitse keksiä joka kerta uudestaan, kun toinen jakaa aika lailla samat premissit käsiteltävistä asioista.
Jep, tyhjentävää ja nautinnollista taas kaikki.
VastaaPoistaAiniin paitsi tohon unelmien arvokkuuteen tahon puuttua, koska mua joskus turhauttaa semmonen asenne joissakin ihmisissä, että "aina kaikki vaan puhuu eikä ikinä toteuta mitään". Mun mielestä unelmointi, ideointi, suunnittelu, ajattelu ja taivaanrannan maalailu on kaikki jo itessään hyvin arvokkaita. Ammennettavaa inspiraatiota, tarpeellista paineen kasautumista, lähtökitkan voittamista, fiilistelyä, jakamista, oppimista, kehittymistä... vaik mitä kaikkea.
Pitää kyl myöntää, et nää asiat kiehtoo mua niin paljon, et jaksaisin luultavasti lukee melkeen kenen tahansa näkemyksiä. Ihan jo näkökulman avartumisen takia. Tää ei silti siis tarkota missään määrin, etteikö sun jutut olis musta ihan eriskummallisen loksahtavia ja antosia :)
Paulus, mainitsit mullekin joskus tosta tutkimuksesta, jossa kartoitettiin eri ammattiryhmien suhdetta yliluonnolliseen, ja kyselin silloin sen perään lähempää tarkastelua varten.
VastaaPoistaSanamuodoistasi päätellen ei ole osunut kyseistä paprua uudelleen käsiin? Löytyisköhän se vielä jostain, kiinnostaa yhä!
Henry, muaki kiinnostas tutustua materiaaliin tarkemmin. Sanamuodoista puheen ollen, valitsin sanani väärin ("Jonkin tutkimuksenkin joskus luin aiheesta"), koska en ole siitä koskaan lukenut - ainoastaan kuullut. Se on siis alunperinkin toisen käden tietoa.
VastaaPoistaLöysin viimein foorumiviestin, jossa mainitsin asiasta ensimmäistä kertaa (http://nakokulma.net/index.php?topic=3828.msg82062#msg82062), tosin en löytänyt sinun tai kenenkään muunkaan kysymystä tiedon alkuperästä. Muistan kyllä jonkun (sen täytyy olla sinä) kysyneen lähteestä joskus, ja muistan myös asiasta kysyneeni edelleen. Taisin jäädä ilman vastausta, koska asia on vieläkin auki.
Kysynpä proffaltani, josko hän muistaisi.
PS. Hävettää nuo foorumikirjoittelut parin vuoden takaa :*)
Ei selvinnyt kysymällä taaskaan. Sen sijaan vähän sinnepäin - tällasen vastauksen sain:
VastaaPoista"Mitä tulee mainitsemaasi tutkimukseen: en valitettavasti muista
tarkkaa referenssiä; luin sen jostain tieteellisestä julkaisusta enkä
ikävä kyllä laittanut lähdettä ylös. Löysin kyllä seuraavan lähteen:
Ecklund & Scheitle (2007), tutkimus nimeltä: "Religion among
Academic Scientists: Distinctions, Disciplines, and Demographics".
En tosin usko, että se on sama, koska luvut vaikuttavat eriltä (olisiko
tämä amerikkalaisten keskuudessa ja se lukemani eurooppalaisten?).
Alla pari linkkiä.
>> http://www.ehecklund.rice.edu
>> http://www.ehecklund.rice.edu/raas.html"