Järvilehto puhelee kirjassaan (siinä osassa, jonka oon jo lukenu) merkillepantavan avarakatseisen ja hyväksyvän tuntuisesti vähän kaikenlaisista psykologisista näkemyksistä. Ehkä juuri sen takia mun silmiin alko pistellä, kun sillä vaikutti kuitenkin olevan melkosia antipatioita ärsyke-reaktiopsykologiaa kohtaan. Sinänsä hyvinki ymmärrettävää, koska se on tärkeimpänä lähestymistapana ilmeisesti ollut pitkään aika suosittu ja ainoaksi jäädessään kiistatta surkuhupaisa. Mutta silti, miksi kaikki se lyttäys?
Joo, onhan se nyt selvää, ettei ihminen toimi meiningillä "ulkoisesta ärsykkeestä syntyy sisäinen reaktio". On selvää, ettei maailma toimi input-output -ajattelun mukaan. Ennemminkin maailma taitaa olla yhdistelmä kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joiden kaikki rajat on näennäisiä jatkumoita. Silti yksinkertaistus, tökerökin semmonen, toimii täällä.
Mun nyt on vaan usein käytännöllistä esimerkiksi jakaa maailma tähän ja muuhun, sisäseen ja ulkoiseen. Mun on toki käytännöllistä myös palauttaa sillon tällön mieleen niiden vetämieni rajojen naurettavuus.
Me voitas mun mielestä paljon nykystä enemmän sulavasti vaihdella tilanteen mukaan tästä ajattelutavasta tai ismistä tohon ja niin edespäin. Joku vois tähän todeta, jotta voi ei, siitähän syntyy ristiriitoja. Entä sitten? Eihän niihin tarvii jäädä jumittamaan.
Minkään ajattelutavan avulla me ei päästä kipuamaan sinne ihan huipulle täydelliseen ymmärrykseen, mutta vuoren useemman kyljen kiipeeminen onnistuu helposti keneltä vaan, miksipä ei siis tehtäis niin. Siinä näkee paljo monipuolisempia maisemiakin! Voi helposti tykätä samaan aikaan ykseydestä, dualismista ja pluralismista. Tai voi jonain hetkenä valita niistä yhen ja uskoo siihen ja sit taas vaihtaa.
Toki tähän on hyvä mainita, et tietysti jotkut ajatustavat tai kiipeemispaikat sopii jollekin ja ehkä yleisestikin paremmin kuin toiset. Niitä voi käyttää enemmän ja silti napsia vaihtuvien tarpeiden mukaan parhaita ominaisuuksia muista tai vähintäänki suhtautua kaikkeen potentiaalisen toimivana.
Monet pikkulapset on innosta vinkeinä, kun ne saa bussissa painaa stop-nappia. Varmaanki siksi, kun niin tehdessä kuuluu kiva ääni ja syttyy valo. Se on jännää. Toiminta aiheuttaa juttuja, selkee syy-seuraussuhde. Mut nauttiiko ne lapset siitä, koska
1) se on hyödyllistä? Toimiiko ihmisen aivot ensisijasemmin erottelevasti kuin holistisesti? Olisko siks selkeellä syy-seuraussuhteella leikkiminen hyväks aivojen kehitykselle?
2) se on jotenki helppoa tai "laiskaa ajattelua"? Ilahduttaaks ääriyksinkertaistetut jutut lapsia, koska ne tuo keveyttä tähän yltiökompleksiseen maailmaan? Onko se niille lepäämistä kaiken kokonaisuuksien hahmottamisen opettelun ohessa?
3) hä ho hä?
Erityisesti jätän kytemään siihen ihan samaan pohjaan tunkeutuvan kysymyksen: onko ihmisen ajattelu siis ensisijasesti holistista tai erittelevää? Onko ne täysin tasapainosesti yhtä sijasia? Vaihteleeko tää ihmisestä toiseen? Miten? Miks?
"on selvää, ettei ihminen toimi meiningillä "ulkoisesta ärsykkeestä syntyy sisäinen reaktio""
VastaaPoistaMiten ihminen sitten toimii?
Hauskaa, et kysyt, kun kai koko tän höpötykseni pointti oli et tarviiko tommosia kysyä ollenkaan, koska kaikki mallit on joka tapauksessa puutteellisia. Mun puolesta voitais hyvin ajatella ihmisen toimintaa aina semmosten mallien kautta kuin juuri siihen tilanteeseen on toimivinta.
VastaaPoistaNiinku sanoin, monesti voi olla hyvinkin käytännöllistä ajatella, että ihminen todella toimii tolla meiningillä. Pelkästään se ei kuitenkaan lähellekään riitä (monet muut ajatustavat vaikuttavat yksinäänkin riittävän paljon pidemmälle). Tähän on ainakin kaksi syytä: Ensinnäki "ulkoista" ja "sisäistä" on mahdotonta määritellä tarkasti. Toiseksi ei ole olemassa yhtään perusteltua teoriaa siitä, et ees suhteellisen yksinkertasissa tilanteissa ärsykkeet johtaisivat tarkoituksenmukaisiin reaktioihin. Toisin sanoen ihmisen ja toimintaympäristönsä vuorovaikutussuhde on huomattavasti moniulotteisempi ja kompleksisempi kuin mitä ärsyke-reaktiomalli yltää selittämään.
Luultavasti psykologian kannalta siinä on vielä paljon enemmänkin ongelmia, mutta mähän en siitä paljoa mitään ymmärrä.
Eih. Kirjotin ylipitkän kommentin, joten jouduin katkasemaan siitä hännän pois ja yrittämään uudelleen. Google-tiliin kirjautuminen kesken tekstin lähettämisen aiheutti kuitenkin jonkin sortin virheen, jonka myötä sanoma katos. Jäljellä on enää tuo leikattu marginaalinen loppupätkä, mutta lähetettäköön nyt edes se...
VastaaPoista"2) se on jotenki helppoa tai 'laiskaa ajattelua'?"
Oikeesti aikuisten näkökulmasta se varmasti onkin helppoa (en rinnastais kuitenkaan intuitiivisuuteen) ajattelua. Lapsilla ei kyse ole laiskuudesta, koska heille erotteleva tapa hahmottaa maailmaa on ensisijainen ja ensimmäinen askel käsittää ja ymmärtää. Heidän ei luulis hahmottavan eli ymmärtävän vielä kovin suuria kokonaisuuksia, kun osien kartottaminenkin on vielä kesken.
"Ilahduttaaks ääriyksinkertaistetut jutut lapsia, koska ne tuo keveyttä tähän yltiökompleksiseen maailmaan? Onko se niille lepäämistä kaiken kokonaisuuksien hahmottamisen opettelun ohessa?"
Jos aikuisuus määritellään muun kuin biologisen iän perusteella, niin kyllä. Tuohan on nimenomaan sellasten "aikuisten" ominaisuus, joille on tarpeen ripustaa aivot narikkaan aika ajoin. Eli aika lailla kaikkien varttuneidenkin ihmisten. Toki yksille se on enemmän tarpeen kuin toisille. Jatkumo tämäkin.
Vielä viimeisenä asiana tahdon mainita yhden näkökulman elämään. Elämän voisi tuosta rajojen problematiikasta mieltää aineenvaihdunnallisuuden olemassaoloksi. Heti kun ryhdymme eristämään asioita tai eristymme itse biologisesti hetkellisesti (sydän pysähtyy, verenkierto lakkaa, eivätkä alasysteemit saa enää toimintaedellytystensä kannalta kriittisiä aineita), tapamme tai kuolemme. Kun pilkomme liikaa, ajamme elämän ulos käsittelemistämme kohteista. Siksi vaikkapa rakkautta tai onnellisuutta käsitteiden puhtaimmissa sisällöllisissä merkityksissään ei pitäisi alkaa paloitella, mikäli tekee mieli olla niiden kanssa vielä jossain tuntemuksellisissa tekemisissä. Elämä kai on ennen kaikkea tunteeseen pohjaavaa liikettä.
Kiitos, Paulus, taas näkökulmistas näihin. Tässäkin.
VastaaPoistaTohon vikan kappaleen tokavikaan lauseeseen, musta tuntuu etten käsitteellistämällä ja palottelemalla voi koskaan katkasta yhteyttä tuntemuksiin. Sinänsä kyl mielenkiintosta, kun silti monesti vaikuttaa et ajattelemalla saan negatiiviseks kokemani tunteet lakkaamaan olemasta negatiivisia. Ei musta kuitenkaan ikinä tunnu että ne katois, tai että niiden kanssa ei olis enää tekemisissä sen jälkeen.
Sit toisaalta kun miettii just vaikka rakkautta tai onnellisuutta, niin ne on aina tuntunu pysyvän mussa häkellyttävän vakaina, vaikka kuinka analysoisin ja järkeistäisin. Johtuukohan se siitä, etten tahdokaan merkittävästi muuttaa niiden olemassaoloa tai siitä, et ne on jotenkin ratkasevasti erilaisia sillätapaa, ettei niiden häivyttäminen ees olis mahdollista ajattelemalla.
Tuntuuko susta siis, että analysoimalla ja palottelemalla ne tuntemukset voi kadota susta?
Silti kyllä vaikuttaa hyvin olennaiselta juttusi jälleen. Liialla palottelulla ja eristämisellä vie lämmön ja hapen ja lopulta hengen kai vähän mistä tahansa. Luotan kuitenkin et sen rajan yli ei oo kovin helppo vahingossa humpsahtaa, jos on tarkkaavainen. Useimmat otukset ja tuntemukset kai alkaa reagoimaan paljonkin ennen tuommosista johtuvaa kuolemaansa?