maanantai 14. marraskuuta 2011

Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi

Werner Holmberg: Maatie Hämeessä
Sitten suo raivattiin kuokalla pelloksi ja uhanalaistuvat suolajit kuivuivat karikkeeksi. Jussin mieleen ei juolahtanutkaan siinä olevan mitään kyseenalaista.

Monesti kuulee puhuttavan, että se oli Venäjän keisari Aleksanteri I, joka aloitti ympäristönsuojelun Suomessa vuonna 1803 kieltäessään hakkuut ja kaskeamisen Punkaharjulla. Nykynäkökulmastamme niin varmaan onkin, vaikka varsinaisesti ympäristön- ja luonnonsuojelusta alettiin puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Myös tuohon pisteeseen me tavalliset suomalaiset pääsimme kuitenkin veli Venäjän avustuksella.

Ruotsin vallan alta päästyämme Suomen saama autonomisen suurruhtinaskunnan status poiki pikkuhiljaa yhä laajentuvan itsehallinnon ja lopulta itsenäistymisen. Tuohon prosessiin linkittyi voimakkaasti kansallisen itsetuntomme ja henkemme kohoaminen, isänmaallistuminen. Rakkaus ja arvostus isänmaata kohtaan saattoi meidät tiedostamaan aluksi maamme rikkumattoman kauniisiin kasvoihin viiltämämme haavat ja ymmärryksen karttuessa myös syvällisemmin ympäristövaikutuksemme.

Mistä tuo isänmaallisuus ja luonnon arvostus rakentui? Varmasti monesta: sieltä täältä, pikkuhiljaa. Ei ole silti epäilyksen hiventäkään, etteikö ainakin muutamalla herralla olisi ollut tanakasti lusikkansa tuossa hernesopassa.

Puhutaanpa vähän Eerosta. Kyllä te sen tiiätte, se liukas luikku ja hännän huippu.
"Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.
Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaiksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta."
- Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Akseli Gallen-Kallela: Palokärki
Akseli Gallen-Kallela: Karhunputki























Kautta isiemme luiden mä tykkään tuosta kielenkäytöstä. Eero on aikojen saatossa ehtinyt inspiroida aikamoisia joukkoja erinäisiä aktivisteja ja toimijoita.

Jokusen vuoden Seitsemää veljestä myöhemmin, 1875, ilmestyi toinen isänmaallistumiseemme ja sen myötä ympäristötietoisuuden lisääntymiseen vaikuttanut teos. Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin kouluissa oppikirjana nykyvalossa hämmentävät 70 vuotta. Ei mikään ihmekään siis, että se muokkasi voimakkaasti luontosuhdettamme ja kansallisidentiteettiämme.

Maamme kirjassa on monipuolisesti jämptejä opastuksia, tietoja, niksejä ja aivan sydäntäsärkevän koskettavia luontosuhteen kuvauksia.
"Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa. 
Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä.
Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä.
 
Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään.  
Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa."
- Zacharias Topelius: Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus 
Maamme kirjassa on myös jo kohtuu tiukkojakin ympäristöpoliittisia kannanottoja. Metsiä käsittelevässä luvussa on varsin relevantteja näkökulmia jopa nykyiselle metsäteollisuudelle. Alkeellista kasviekologiaa puolestaan käsittelee luku puutarhoista ja ryytimaista. Hitusen laajemmin ekosysteemin toiminnasta Ystäviä ja vihollisia -tarinassa. Sienten napostelu -vinkkejä luvussa syötävistä sienistä. Bonuksena lappalaisen porosta ja meidän maastamme ja maailmasta.

Loistavia juttuja. Kiitos, esi-isät ja -äidit, et me ollaan nyt tässä.


Akseli Gallen-Kallela: Keitele

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti