Tarina hiljaa kytevästä kiihkosta

Prosessikirjotin kouluun tämmöistä tehtävänantonaan ympäristösuojelunäkemykseni. Toisin sanoen siis mm. ihan mikä vaan. Annan kaiken kunnian kaaokselle, että tähän tällä kertaa valikoitu juuri tätä. Mahollisesti hiukka selkeempää ja juurtajaksavampaa kuin välillä, koska sain matkan varrella aika paljon kiemuraisuuden vähentämistä kannattavaa palautetta.

Täällä on toka osa tätä tarinaa ja täällä kolmas. Tää tässä on eka:


Oon asunut ikäni Helsingissä, mutta silti aika kaukana sen kaupunkimaisesta puolesta – ensin melkein pohjoisrajalla ja nykyään sentään kehäykkösen sisäpuolella, mut siltikin niin kylämäisessä Käpylässä. Lapsena meidän talon takana alkoi heti pieni metsikkö, jossa leikittiin usein, ja ala-asteen suunnistuksessa meinasin kerran juosta päin valtavaa uroshirveä. Viime kesänä räkättirastaat pesi mun ikkunan alla, kunnes lokit päätti vuorovaikuttaa niiden kanssa. Henkisesti kaupunkius varsinkin lapsena oli kai vieläkin kauempana – varhaisia muistoja mulla on eniten pitkistä kesistä, jotka vietettiin mökillä. Monia semmosia, joissa vaan istun ja oon pysähtyny katsomaan jotain luonnon isoa tai pientä osaa. Syvästi vaikuttuen. Kivet ja kasvit hehkui jotain voimaa. Noi tuntuu yksiltä mun elämän henkisimmistä kokemuksista, joten kai se selittää miks musta tuli tämmönen – oon uskonnollinen fanaatikko.

Mitä tämä on tarkoittavinaan ja miksi pidän ympäristönsuojelua tärkeänä?

Erona moniin muihin uskonnollisiin fanaatikkoihin, näkemykseni eivät ole ehdottomia ja niin – enhän minä lopulta useimmiten ihan kauhean fanaattinenkaan ole. En osaa enkä halua tulkita tai selittää näitä henkisiä kokemuksiani kovin pitkälle. Siksi kaikki varsinaiset uskonnot tuntuvat todella vierailta, vaikka näenkin niiden alun perin kumpuavan samantapaisista kokemuksista. Karkeasti ottaen henkisyydellä tarkoitan kokemusta elämän syvyydestä ja henkisellä kokemuksella hätkähdyttävän koskettavalta ja pysäyttävältä tuntuvaa hetkeä. Uskon sellaisten olevan lähtemätön osa ihmisyyttä, vaikka kaikki eivät niitä samalla nimellä kutsukaan. Esimerkiksi erityisen jylhän maiseman katselu vaikuttaa aiheuttavan kulttuurista riippumatta useille samantapaista tunnetta.

Päijänne

Fanaattisuuden puutetta näkyy alleviivaavasti siinä, että olen joutunut moneen kertaan käymään läpi ajatuspolkuja, miksi ympäristöä edes kannattaa suojella. Minussa on paljon luottamusta luonnon kykyyn itseorganisoitua ihmiselle käsittämättömilläkin tavoilla. Siksi en yleensä osaa perustella ympäristönsuojelullisia toimiani tai haluani kannustaa muitakin toimimaan samoin sillä, että niin pitää/pitäisi tehdä. Itselleni perustelen sen yksinkertaisesti: tuntuu oikealta.

Miksi se sitten tuntuu oikealta? On hankalaa keksiä kattavaa selitystä tähän, minkä seurauksena mielelläni lasken sen yhdeksi niistä minulle käsittämättömistä tavoista, joilla luonto itseorganisoituu. Toisin sanoen: luonto toteutuu kauttani, eli minussa, ollessani yksi pikkuruinen osanen sitä. Koska en ymmärrä niin itseäni kuin luonnon kokonaisuuttakaan täysin, osa toteutuvuuden tavoista menee väistämättäkin yli käsitykseni.

Kanssaihmisille ei tietenkään yleensä riitä, että jokin asia tuntuu olevan minusta oikein. Vaikka koen lopulta mahdottomaksi todistaa muille tunteisiin palautumattomasti yhtikäs mitään, voin kohtuullisen helposti keksiä joitakin heille todennäköisesti paremmin kelpaavia perusteita.

Tärkeimmältä näistä perusteluista tuntuu vähän kaikelle elämälle ominainen taipumus suotuisempiin olosuhteisiin hakeutumiseen, säilymiseen ja leviämiseen. Minua itseäni, ihmislajia ja elämää ylipäänsä ajaa selviämisvietti. Selviämisellä en tässä tarkoita pelkästään välitöntä hengissä pysymistä, vaan myös jatkuvaa hakeutumista kohti vahvempaa elinvoimaa ja hyvinvointia, sekä ainakin joidenkin itsestään tietoisten lajien kohdalla myös tarkoituksellista kehittymistä paremmaksi.

Koen, että seuraava askel tämänkaltaisen selviämisen kehityspolulla sisältää sen, että ihminen oppii kestävän ja muuta biosfääriä riistämättömän elämäntavan – huolimatta siitä, että hänellä olisi mahdollisuus riistää. Toinen harppaus, joka tavallaan vaikuttaa niin itsestään selvältä, mutta silti toisinaan tuntuu valtavalta, on kollektiivinen oivallus oman hyvinvointimme linkittymisestä vahvasti jokaisen muun biosfäärin osan hyvinvoinnin kanssa. Tämä linkittyneisyys ei toki aina välttämättä ilmene käytännön tasolla katsoen perinteisen mekanistisesti tai kemiallisesti vaan myös tietoisuutemme kautta. Näin jo siksi, että käsitys hyvin voimisesta sitoutuu osittain näkökulmaan – tuntuu mahdottomalta ajatellakaan tosissaan tilannetta, jossa samaan aikaan näen ympärilläni pahaa oloa ja itse koen voivani täydellisen hyvin. Jotkut toisaalta voivat olla minua vähemmän empaattisia, mutta ulkopuolella tapahtuvaa kärsimystä pakoon en silti usko kenenkään täysin pääsevän.

Selviämisperusteluni ei ole aukoton siinä mielessä, että pohjimmiltaan tunnen kaiken vastaantulevan käyvän. Minulle sopii hyvin, että evoluution eläinkoe nimeltä ihminen loppuu. En vastusta. On ihan okei, jos vetäisemme maton omien jalkojemme alta. On okei myös, jos ihmiskunnan mukana täältä häipyy liuta muitakin elämänmuotoja – vaikka tyystin elämä tuntemassamme muodossaan. En tosin pidä niin äärimmäistä tapahtumaketjua tällä hetkellä missään määrin realistisena.

Tämän vahvan vastustamattomuuden lisäksi on selvää, että kannustan ihmisen ja muiden muotojen eloa. Kannustan kädet ojossa huutaen, naurettavan iso fanitushattu päässäni, vuvuzela hampaiden välissä. Äänestän teoillani monimuotoisuuden ja jatkuvuuden puolesta. Olen valmis taistelemaan niitä myötään. Haluan minimoida tarpeetonta kärsimystä ja kuolemaa. Tarpeellista tai välttämätöntä kärsimystä ja kuolemaa kohtaan taas tunnen syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta. Jokainen eliö vie resursseja muilta ja monen olemassaolo on jatkuvaa tappamista. On hienoa olla osa tätä elämän kiertokulkua – nykyisin käyttämällä hyväkseni muita eliöitä ja aikanaan oman ruumiini tullessa hyödynnetyksi.

Sammal

Muita perusteluja ympäristönsuojelulle ovat esimerkiksi empatia jälkipolvia, muita ihmisiä ja elämänmuotoja kohtaan sekä uteliaisuus. Palan halusta nähdä, mihin rakas ihmiskuntamme oikein vielä pystyy. Onko tämän mittakaavan vastuunotto lajillemme mahdollista ja mitä siitä seuraa, jos on. Ympäristöseikat myös liittyvät oikeastaan kaikkeen olemiseen ja tekemiseen, joten mitä tahansa mielenkiintoista voi liittää kokonaiskuvaansa niistä ja minkä tahansa mielenkiintoisen tutkimisesta on hyötyä.

Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut paljon hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun suhdetta ja siksi tahdon nyt syventyä siihen hiukan tarkemmin. Olisiko ympäristön hyvinvoinnista kiinnostuminen myös omasta hyvinvoinnista seurannut pakko ja toisaalta, mitä vaikutuksia ympäristönsuojelulla on hyvinvointiin?

Yksi tärkeimmistä hyvinvointia suoraan ja palautesilmukoituvasti lisäävistä tekijöistä on mielestäni vahvasti ympäristönsuojeluun liittyvä ykseydenkokemus eli kokemus holismista. Ykseydenkokemuksen puute vaikuttaa aiheuttavan pitkälti vastaavan ilmiön kuin yhden yksilön tasolla egoksi usein kutsutun osan dominointi. Yleisellä tasolla yksilö ja yhden yksilön tasolla ego ovat tällöin verrattavissa huiluun, joka luulee olevansa kokonainen sinfonia – ei siis edes sinfoniaorkesteri lukuisine soittimineen, vaan todella sinfonia. Tapahtuu hyppy ajalliseen ja toiminnalliseen ulottuvuuteen. Jos yksilö hahmottaa maailman vain omien elämänkokemustensa kimppuna, hän voi helposti suhtautua ympäristönsuojeluun tarpeettomana.

Ykseydenkokemuksen suora vaikutus hyvinvointiin on selkeä: loputon yksinäisyys ei yksinkertaisesti tunnu sosiaalisesta eläimestä hyvältä. Palautesilmukat taas tuntuvat toimivan niin, että kokiessani yhteyttä muihin saan hyvinvointia heidän hyvinvoinnistaan ja he minun. Tämä puolestaan luo edelleen uusia palautesilmukoita ja kannustaa elämäntapaan, joka pyrkii säilyttämään kokonaisuuden toimivuutta eli esimerkiksi monimuotoisuutta ja ekosysteemipalveluja.

En usko täysin niin sanottuun länsimaiseen aktiiviseen hyvinvointiin, jonka mittariksi voisi karkeasti sanoa materialistisen vaurauden, enkä niin sanottuun perinteiseen itämaiseen passiiviseen hyvinvointiin, jossa hyvinvointia haetaan askeesista ja meditaatiosta. Sopiva yhdistelmä molempia tuntuu tehokkaimmalta: riittävät materialistiset olosuhteet ja riittävää mielen tyhjyyttä ja puhtautta. ”Riittävä” ei länsimaiseen tapaan verrattuna ole kovinkaan paljon. Materialismin lisäksi länsimaissa voidaan hyvin yhä enemmän myös itsen toteuttamisen kautta, minkä näenkin hyvänä kehityksenä. Kiinnostavien asioiden tutkiminen ja toteuttaminen luo niin paljon hyvinvointia, ettei sitä ole tarpeellista enää pönkittää hetkellisesti ja kehnosti auttavalla materian haalimisella. Materian välinearvo näin ollen korostuu – sitä tarvitaan yhä vähemmän tekniikan kehittyessä yhä paremmin juuri halutut palvelut tarjoavaksi. Jokaisessa vuorovaikutuksellisessa ihmisryhmässä väistämättömät statussymbolit aletaan nähdä enemmän siinä, mitä teet eikä siinä, mitä omistat.

Tuntuu vieraalta ajatukselta, että minulla olisi erikseen jokin virallinen ja vapaa-ajan kanta ympäristönsuojeluasioihin. En voi hyvin, jos elän vastoin sitä, mitä tahdon olla. Olen myös usein melkoisen tehoton toimissani, jos en seiso täysillä tekemisteni takana. Täysillä takana seisomisella en tarkoita, että pitäisin tapaani tehdä ainoana oikeana mahdollisuutena. Ympäristönsuojelunäkemykseni perustuu todellisuustunneliini, joka kyllä muokkautuu alati yhä toimivammaksi, moniulotteisemmaksi ja avarammaksi, mutta on siltikin lopulta kovin kapoinen.

Todellisuustunnelinsa rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden muistaminen tuntuu helpottavan mitä tahansa toimintaa – varsinkin sellaista, josta monilla on hyvin erilaisia ajattelutapoja. Jokainen meistä kulkee tässä ”tunnelissa”, jonka on todellisuuteen liittyvistä käsityksistään tietoisesti ja tiedostamattaan rakentanut. Olemme enemmän tai vähemmän sokkoja kaikkien muiden ihmisten todellisuustunneleille. Tämän vuoksi toisinaan on hyvin haastavaa ymmärtää ja hyväksyä heidän tekemiään ratkaisuja – emme näe niitä loogisia tunnelinmutkia, jotka ovat päätökseen johtaneet.

Suomenlinnan tunneli

Pidän todellisuustunneliajattelusta, koska se helpottaa muistamaan, että voin hyvin pitkälti vaikuttaa, mihin suuntaan kaivan itselleni tietä. Myös lempeys ja myötätunto niin muita ihmisiä kuin itseänikin kohtaan helpottuu.

Tuntuu tärkeältä todellisuustunnelin rajallisuuden hyväksymisestä huolimatta astella sitä pitkin rohkeasti. Useissa ympäristönsuojelijan roolissa toimivissa, itseni mukaan lukien, voisi helposti olla enemmän jykevyyttä. Ehkä alan näennäinen uutuus aiheuttaa toisinaan liiallistakin nöyristelyä ja altavastaamista. Toisaalta samoin tein riskinä on myös keikahtaa siihen toiseen ääripäähän ja alkaa katsomaan vähemmän ympäristötietoisia ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Uutuudessa on silti etunsakin: ei olla vielä ehditty kangistua toimintatapoihin, joilla asiat on aina hoidettu.

Miten asiat sit voitais hoitaa? Siitä täällä.