lauantai 1. tammikuuta 2011

Ympäristö ympärilläni?

Selvennyksen kurottelua siihen, mitä ympäristöllä tarkotetaan.

Ympäristö saa kai aika monien korvien välissä painostavia kuvia aikaseksi, niin usein sitä viime vuosikymmeninä on käytetty merkitsemään jonkinlaista katastrofien ja tuhon näyttämöä. Toisaalta ihmisillä onneks tuntuu olevan myös luontainen taipumus fiilistellä ympäristöään. Harva katsoo erikoisen hohtavaa auringonlaskua tai karhun raatelemaa hirveä hätkähtämättä. Ympäristömme on valtavan kaunis, luonto on valtavan kaunis.


Mikä sitten on luonnon ja ympäristön ero? Miks me ollaan vaihdettu kielenkäytössämme luonnonsuojelu ympäristönsuojeluksi? Kannattaisko sitä käsitettä vieläkin tarkentaa?

"Ympäristön" käyttö "luonnon" sijasta korostaa näkökulmaisuuttamme. Emmehän suojele luonnon kokonaisuutta, sehän olis jo lähtökohtasesti naurettavan absurdia. Emmekä edes tasa-puolisesti sen osia sieltä täältä. Kaikki ympäristötoimemme on voimakkaasti sidottua inhimilliseen näkökulmaamme ja sitä kautta arvoihimme.

Luonnon taipumukset, sisältäen omat inhimilliset taipumuksemme, heijastuvat kaikkeen, mitä teemme. Taipumus säilymiseen, leviämiseen, kauneuteen, itsetietoisuuteen, uteliaisuuteen, kuvailuun, rakkauteen ja niin edespäin.

Useimmiten priorisoimme luonnostaan ensimmäiseksi itsemme ja jälkeläisemme. Muut lajitoverimme tuntuvat tärkeämmältä kuin muut elämänmuodot. Loppuja elollisen ja elottoman luonnon osia suosimme tai sorsimme esimerkiksi hyödyn, söpöyden, ällöyden, tuttuuden ja symboliarvojen perusteella. Pyrimme muokkaamaan elinympäristöämme aina vaan edullisemmaksi.

Itsetietoisen mielemme avulla voimme rajata ymmärryksemme minuun ja ympäristöön. Tajuamme minämme olevan loputtoman riippuvainen ympäristöstä. Hapenpuute tappaa minuuteissa.


Kuitenkin joku tässä jaossa mättää.

Kävelen metsässä, koen puiden oksissa tuulena suhisevan ilman selkeästi ympäristönä, jonain joka ei ole minua. Hengitän syvään. Ilmavirta ja sen mukana happimolekyylit kulkevat ensin avonaiseen suuhuni, onko se vielä ympäristöä? Happi kulkee yhä syvemmälle, keuhkoputkiin. Keuhkoni pullistuvat. Onko ilma siellä vielä ympäristöä? Keuhkorakkulassani diffuusio kuljettaa happimolekyylin ohuen solukerroksen läpi hiussuoneeni. Onko vielä? Veren punasolujen hemoglobiini kuljettaa happimolekyylin kävelyäni mahdollistamaan reiden lihassoluuni, jossa se osallistuu energiaa soluni käytettäväksi vapauttavaan reaktioon. Vielä?

Yksiselitteistä rajaa tuntuu mahdottomalta vetää. Kyse on jatkumosta. Olemme totaalisessa vuorovaikutussuhteessa muun luonnon kanssa. Olemme pieni laine luonnon virtaavassa vuorovaikutuksessa itsensä kanssa, luonnon itseorganisoitumisessa.

Tästä on myöhemmin hyvä jatkaa siihen, miks oikeestaan sit suhde ihmisen ja muun luonnon välillä tuntuu olennaiselta ja tärkeeltä. Loputtoman kiinnostavalta. Miksi ympäristöongelmat huolettaa mua. Tarkottaako tää sitä etten luota luonnon kykyyn itseorganisoitua mulle käsittämättömilläkin tavoilla.

4 kommenttia:

  1. Palaan aina vain tän äärelle. On ihana.

    VastaaPoista
  2. Teräviä huomioita, kerta kaikkiaan!

    Vaikka paloittelu ei teekään kokonaisuudelle oikeutta, voimme kai lopulta ymmärtää vain erittelyn eli analyysin kautta. Ympäristö ei todella ole sama asia kuin luonto, ja sen hyvin perustelet. Ympäristönsuojelu on aktiivista ja lopulta itsesuojelua, luonnonsuojelu parhaimmillaan passiivista, muutoin ehkä mahdotontakin.

    Mietit, miks ympäristöongelmat huolettaa sua. Pohdit, voisko se olla sun puoleltas epäluottamuksen ilmaus luonnolle ja sen kyvylle itseorganisoitua käsitettävällä tavalla. Puet sen sanoiks hyvin hienosti.

    Toisaalta, tulet aiemmin kirjottaneeks: "Pyrimme muokkaamaan elinympäristöämme aina vaan edullisemmaksi."

    Tässä mun mielestä piilee yhellainen ydin ihmisen suhteessa luontoon, joka hänet sisältää. Pyrimme muokkaamaan luonnosta sen osan itsellemme mahdollisimman edulliseksi, johon välittömässä yhteydessä olemme - siis elinympäristömme. Kun emme kuitenkaan oikeastaan tiedä, ainakaan kovin kattavasti, mikä meille on lopulta edullista, toimimme usein oman etumme vastaisesti. Sen vois tiivistää toteamukseen, että tiedämme kovin harvoin, mitä tahdomme. Siksipä unelmointi on tärkeää.

    nimimerkki "idealisti"

    VastaaPoista
  3. Joo, toki. Analyysi on hyödyllistä ja olennaista. Ihmiskunta onneks osaakin tehdä sitä tällä hetkellä aika hyvin.

    Näitä pohtiessa menee helposti pää pyörälle, mut viime aikoina oon miettiny paljon et vaikka juuri noin (emme tiedä monesti mitä tahdomme, emmekä ainakaan tiedä, mikä lopulta on eduksi millekin), niin silti me toimitaan jollain tavalla. Jokin (kompleksinen maailmankaikkeus?) saa meidät toimimaan. Eli olisko tämä toimemme kauttamme tapahtuvaa luonnon itseorganisoituvuutta.

    Niiden toimien tyhjentävä perustelu tuntuu siksi hyvin hankalalta. Tää saatto nyt olla aika epäselkeetä, mutta oon lähipäivinä laittamassa tänne yhen tekstin, jossa sepustan tarkemmin vähän samasta jutusta. Kuhan kerkiän.

    Joka tapauksessa: todellakin unelmointi on todella tärkeää!

    VastaaPoista
  4. "Unelmointi on kypsää, varttuessa tekee siitä polttoainetta."

    Paulus, "Kun emme kuitenkaan oikeastaan tiedä, ainakaan kovin kattavasti, mikä meille on lopulta edullista, toimimme usein oman etumme vastaisesti" -- toisaalta emme pitkällä aikavälillä voi olla varmoja siitä, mikä on oma etumme, joten tietämättömyydestämme syntyvä toiminta, joka tästä katsottuna saattaa näyttää oman etumme vastaiselta, saattaakin toisesta perspektiivistä katsottuna olla erityisen tarpeellista ja hedelmällistä.

    Viime kädessä ei tunnu olevan mitään objektiivista mittaria, jolla arvioida mikä on eniten oikein ja parasta, ja siksi on väkisinkin surffattava oman selkäytimen ja käsittämättömän johdatuksen tahtiin.

    VastaaPoista